Väkivallan olemusta ajoittain pohtivana kirjailijana on myönnettävä, että samppanjakellareissa flaneerailu on mennyt nykyaikana aika söpöilyksi verrattuna menneisiin vuosikymmeniin. Ennen kuin samppanjapullojen sokerin määrää opittiin tarkasti mittaamaan, käyminen ryöstäytyi usein yli ja pullot räjähtelivät. Joistakin vuosikerroista jopa 80 prosenttia pulloista räjähti kellareissa. Samppanjakellarin työntekijän ammatti olikin yksi tappavimpia, erilaisista omatekoisista lätkämaskeista ja -suojuksista huolimatta moni kellariapulainen sai lentävistä lasikiiloista pahoja leikkuuhaavoja, sokeutui tai heitti kokonaan henkensä pullomiinojen paukkeessa.
Kun samppanjakellareissa kävi aikansa essiavellaneja vierailulla, näille annettiin lätkämoken suojat päälle, että he selviäisivät käytävien läpi tehtävästä kujanjuoksusta suurin piirtein elossa.
Ainoat suojat kuuluivat pitkään vain kellarimestarille ja vieraille, eivät muille työntekijöille.
Viini-ihmisenä minua kiinnostaa tämä samppanjan vaiettu historia. Etenkin silloin, kun siemailen tätä lakananvalkoisen, puhtaan elegantin elämäntavan blingblingiksi tehokkaalla markkinoinnilla kohotettua kuplajuomaa. Epäilen, että samppanjatalojen takapihoilla on hautausmaita, joihin sadoittain epäonnisia hanslankareita on hissukseen haudattu.
Lisäksi ihmettelen, miksei yhdessäkään samppanjakultissa orgastisesti piehtaroivassa James Bond -elokuvassa ikinä järjestetä jotakin näyttävää takaa-ajoa Reimsin samppanjakellareissa kymmenientuhansien grand cru -pullojen räjähdellessä ympäriinsä. James Bond ja pyroteknikot kuuluvat Reimsin kellareihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti