perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kansamme parhaaksi



Ah, ihana kevätaurinko! Nykyaikaa ajatellaan harhaanjohtavasti ainutlaatuisena paljastamisen kulttuurina. Edellisten sukupolvien ulkoilutapoihin meillä vielä on matkaa. Sotienvälisessä Suomessa tervehenkinen alastomuus oli suuressa muodissa.

Aurinko oli kaiken hyvän lähde, ja terveen ihmisen tuli viettää raikkaassa ilmassa ja auringonvalossa mahdollisimman paljon aikaa, nahka mahdollisimman paljon paljaana. Auringon uskottiin tappavan taudit, myös senaikaisen supertappajan, tuberkuloosin. Sairaita makuutettiinkin pitkiä aikoja ulkona ja heidän käskettiin pitää suuta auringonpaisteessa isosti auki, jotta auringonsäteet pääsisivät heidän sisäänsä ja polttaisivat basillit. Vanhat tuperkkeliparantolat tuntee yhä siitä, että niissä on laaja etelään päin suuntautuva parveke, jonne mahtui vuoteita ja suu auki -makaajia rinnakkain.

Terve ihminen kuitenkin voimisteli auringossa, ei maannut siinä. Ajan liikuntaprofeetta oli tanskalainen J.P. Müller, jonka järjestelmän mukaan moni vanhempi suomalainen mies osaa vieläkin voimistella, vaikkakin saattaa saada siitä tuskaisia nuoruusmuistoja. Müllerin menetelmässä 15 minuuttia kiivasvauhtista, alastonkehoista voimistelua kylmine kylpyineen takasi ihmiselle terveyden ja pitkän nuoruuden. Tätä täydensi se, että ihminen nukkui vuoden ympäri ikkuna auki.

Müller korosti, että kaikissa häntä edeltävissä järjestelmissä on ihonhoito kokonaan jäänyt lapsipuolen asemaan. Hän olikin lisännyt omaan järjestelmäänsä ihoa karaistavia ominaisuuksia: kuten jääkylmää vettä, ilmakylpyjä vuodenajasta riippumatta ja voimistelusarjoja joihin liittyi voimaisaa karkealla pyyhkeellä hankaamista. Müllerin sanoin: "Kun on jonkun aikaa noudattanut järjestelmääni, muuttuu ihmisihon luonne kokonaan. Se tulee sileäksi ja sametinhienoksi, mutta on kuitenkin voimakas ja taipuisa ilman pisamia, teerenpilkkuja ja muita epämuodostumia."

Müllerin mukaan jo vanhat helleenitkin halveksivat miestä,  jonka iho on valkoinen ja sienimäinen. Niiltä, joilla on sienimäinen iho, on turha odottaa klassista sivistystä.

Esimerkkinä järjestelmänsä tehoista Müller esitti kuvassa näkyvän kreikkalaisen kuvapatsaan. "Monien ihanoitten klassillisten kuvapatsaitten joukosta olen varta vasten valinnut tämän koristamaan kirjani kansilehteä. Sillä Apoxyomenos (raappija) on kirjani sisällön ruumiillistuma: voimailija, joka ruumiinharjoitusten jälkeen puhdistaa ja hoitaa ihoaan raappimella."

Müllerin menetelmää harjoitettiin runsaasti kouluissa (vähän vaatetetumpana versiona) ja 1930-40 -lukujen lasten työleireillä, sekä myös kesäsiirtoloissa. Myös lukuisat suomalaiset urheiluseurat, joiden jälkinimiin kuuluvat sanat Riento, Raiku, Into, Pyrintö, Reipas ja Tahto, olivat menetelmän intomielisiä levittäjiä maahamme.

Müllerillä oli oma voimisteluoppaansa lapsille, "Järjestelmäni lapsille", alaotsikolla "Koko suvun voima ja äly kehittyvät lapsen ruumiin terveydestä". Kustannusyhtiö Otava suositteli teosta kasvatusoppaaksi "lämpimästi kaikille lasten vanhemmille".

Lainaus vielä näin maaliskuun viimeisinä pakkasöinä Mülleriltä: "Jokainen lämpöaste asuinhuoneessa yli plus 15 asteen Celsiusta on ei ainoastaan aivan hyödytön, vaan ajanmittaan myös vahingollinen. Ruumis muuttuu vastustuskyvyttömäksi ansarikasviksi. Konttorissamme ei lämpömäärä talvisin koskaan noussut yli plus 11 - plus 13 asteen, ja naisista sen tuntui hyvin miellyttävältä. Nuorin poikani ei ole koskaan, ei edes elämänsä ensimmäisinä päivinä oleskellut plus yhtätoista astetta korkeammassa lämpömäärässä sinä vuodenaikana, jolloin huoneita lämmitetään. Nykyään on lastenhuoneessamme usein vain plus 8 astetta Celsiusta."

Eli pattereita pienemmälle ja vaatteita vähemmälle, ystävät. Se parantaa ihonne ja elämänne laatua. Kansamme parhaaksi.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Linnut kylmällä katolla


Kevät on tullut, kun herään aikaisin aamulla siihen, että linnut tsirkuttavat ja visertävät iloisesti viereisellä peltikatolla.

Kissa kuumalla katolla tuo kesän. Linnut kylmällä katolla kevään.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Öllöstökistä paskahottiseen


Kirjailijana olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat kehittäneet suomen kieleen uusia, nerokkaita sanoja. Ilman niitä olisivat vaihtoehdot minulla aika vähissä.

Esimerkiksi sähkön keksi sanana suomen kieleen piirilääkäri Samuel Roos 1845. Useimissa kielissä sähkö-sana on johdettu kreikan sanasta elektra. Samuel Roos ehdotti valtavirran vastaisesti "sähköä", koska ilmiö sähisee ja säkenöi. Nerokasta. 

Lohikäärme ja jalopeura ovat Agricolan käsialaa. Hän joutui kehittämään kummallisia ristisiittoisia eläinsekasikiöitä kansalle, joka ei ollut koskaan nähnyt Afrikan otuksia saati kuvia tarueläimistä. Hassusti lienee käynyt sille suomalaiselle, joka odotti näkevänsä jalopeuran, sarvipäisen hirvieläimen savannilla, ja iso kissa hyökkäsi sen sijaan karjahtaen puskan takaa niskaan. Norsu-sanan Agricola synnytti mursusta, molemmilla kun oli isot syöksyhampaat.

Agricola ehdotti suomen kieleen hienoja sanoja luutarha ja lustitarha. Valitettavasti nämä eivät vakiintuneet käyttöön. Edellinen tarkoittaa hautausmaata ja jälkimmäinen paratiisia. Minä viettäisin iankaikkiset päiväni ehdottomasti mieluummin lustitarhassa kuin paratiisissa. 

Lääkäri Wolmari Kilpinen antoi suomen kielelle upean sanan "ympyrä", ja myös sanat "tiede" ja "taide". Hän on todellinen suomalaisen tieteen ja taiteen isä, jota harvoin kyseisissä yhteyksissä muistetaan mainita. Kilpinen lähetteli Lönnrotille pitkiä sanalistoja, miehen aivot toimivat sanastollisesti aivan turbovaihteella. Ihan kaikki sanaideat eivät menneet läpi tältä ajoittain valitettavan konservatiiviselta kansaltamme. Kilpinen halusi kutsua ruokatorvea "emättimeksi" ja valtiota "valdeksi". Olisihan se nykypäivänä mielenkiintoista, jos nielaisisimme maistuvaa pääsiäispashaa emättimeen samalla kun ihmettelisimme valdepäivien uusia verotuspäätöksiä.

Suorastaan vimmaisesti Kilpinen suhtautui ideaansa merkata suomen kielen pitkät vokaalit samoin kuin unkarissa. Esim. tuuli-sanassa ei merkattaisi kahta uuta, vaan yhden u:n päälle pantaisiin sirkumfleksi venytysmerkiksi. Tuuli kirjoitettaisiin tûli, kuusi kûsi. Kilpinen teki aapisenkin opastaakseen kasvavat koululaispolvet kirjoittamaan pelkällä venykekirjoituksella, sen käyttö säästäisi aikaa ja tilaa. Itse hän käytti venykekirjoitusta koko ikänsä, vaikkei saanut kannatusta idealle oikein mistään. Miehen hautakivikin on kirjoitettu venykekirjoituksella.

Ja sitten tämä Lönnrot, joka tulvi liukuhihnan lailla uusia sanoja suomen kieleen, erityisesti kasvioppiin, lakikieleen, matematiikkaan ja kielioppiin. Vakiintuneita Lönnrotin aikoinaan ehdottamia sanoja ovat muun muassa kirjallisuus, rappio, romaani, suudelma ja uhma.

Hyvin kiinnostavia ovat ne Lönnrotin sanat, jotka eivät ikinä saaneet tulta alleen kansan suussa. Vankilasta Lönnrot halusi puhuttavan sanalla "vangitto", olivathan lehmätkin navetossa. Varpunen oli hänelle "hottinen" (Runeberg innostui tästä ja kutsui varpusia kansallisrunoilijan lyyrisyydellä paskahottisiksi). Numeroa nolla Lönnrot halusi kutsuttavan nimellä "tyhjykkä". Kaunein Lönnrotin hyljätyistä sanoista on mielestäni varataivas, se tarkoittaa sateenvarjoa.

Lönnrot kehitti myös runsaasti haukkumasanoja suomen kieleen, niitä hän saattoi käyttää muiden sananiekkojen mielestään onnettomia ehdotuksia kauhistellessaan. Voin kuvitella esimerkiksi mitä Lönnrot puuskahti, kun hänen elektrisiteetille ehdottamansa nerokas sana "lieke" ei saanutkaan laajaa kannatusta, vaan Roosin ehdottama "sähkö" sähköisti kansan suut.

"Senkin haamu, onneton jölli, korvettava könönenä! Etkö tajua, senkin untio, senkin pernanen, senkin tuhkimus, turkasen nahka! Se on lieke, eikä mikään sähkö, senkin äkätappi! Vaikene riivatun kurko, senkin sikiö, olet pelkkä öllöstökki!"

torstai 21. maaliskuuta 2013

Turpakäräjät



Kun Suomi pian kohtaa Espanjan tiki-taka -tyylillä pelaavan maajoukkueen, haluan palauttaa mieliin mistä jalkapallossa alun perin on ollut kyse. Espanjan maajoukkueen tyylihän perustuu jopa puuduttavuuteenkin asti siihen, että palloa varjellaan oman joukkueen hallussa. Tämän takia kaukolaukaukset ja keskityksetkin ovat lähes pannassa: niiden takia pallo voitaisiin menettää. Espanjan peli alkaa tehokkuudessaan tietyllä tavalla muistuttaa Nokian insinöörisuunnitteisia puhelimia Symbianin viime vaiheissa: teknistä vääntöä on, mutta ei vaan jaksa oikein tunnetasolla sytyttää.

Firenzessä meillä oli mahdollisuus nähdä nykyjalkapallon kantaisää, calcio fiorentinaa, jota jo Rooman legioonalaiset pelasivat legioonan kohorttien ja manipulien kesken pitääkseen yllä taistelutahtoa taistelujen välissä. Legioonalaiset käyttivät pelivälineenä voitetun vastustajan päätä. 

Peli kulkeutui myöhemmin nahka- tai rättipalloversiona Toscanan satamakaupunki Livornon (engl. Leghorn) kautta Englantiin, ja siitä ovat syntyneet sekä nykyfudis että rugby.

Peliareenana Firenzessä on jo vuosisatoja ollut Santa Groce -kirkon edusaukio, nykyjaliskenttää vähän pienempi tila. Pinta on hiekoitettua nupukiveä, ei nurmea. Ennen ei mukulakivien suojana ollut hiekkaakaan. Joukkueita vuosittaisessa turnauksessa on vain neljä, Firenzen alkuperäiset, vanhat kaupunginosat. Pelaavissa joukkueissa on 26 pelaajaa kummassakin. Kaikki pelaavat, koko ajan. Maali syntyy, jos pallon saa potkaistua tai viskattua vastapuolen takaseinään. Muita sääntöjä ei ole.

Katsomo oli meidän pelissämme tupaten täynnä, puolet sinisen Santa Grocen kaupunginosan, puolet vihreän San Giovannin kannattajia. Lämmitelyssä kummastelimme, kun pelaajat treenasivat nyrkkeilylyöntejä. Potkut muistuttivat enemmän karatea kuin sisäteräsyöttöjä. "Hieno laji", avulias Santa Grocen kannattaja vieressäni alusti. "Ei toki aivan samanlaista kuin Messin peli", hän lisäsi.

52 pelaajan lisäksi kentälle sulloutui kymmenkunta tuomaria ja parikymmentä raavasta ensiapumiestä.

Kun alkulaukaus (!) kajahti, joukkueet ryntäsivät vastatusten, ja pelaajat alkoivat mättää toisiaan urakalla turpaan. Sinisten toppari piti ensimmäiset minuutit palloa tyynesti takalinjalla, eikä yrittänyt syöttää kenellekään. 150-kiloinen hyökkääjäkorsto heitteli pienempiä kuin savikokkareita, kunnes hänet tyrmättiin nupukiville.

Sitten alkoi ensimmäinen hyökkäys. Sitä, jolla oli pallo, sai koettaa pysäyttää kaikin keinoin: hyppäämällä niskaan, kamppaamalla, mätkimällä. Mahdolliset syöttölinjat tukittiin menemällä ottamaan matsia syöttöä kärkkyvän pelaajan kanssa.

Kaaosmaisesta kylätappelusta alkoi paljastua suunnitelmallisuus. Osa pelaajista aiheutti tahallaan mylläköitä ja uhrautui ottamalla turpaan, jotta vikkeläkinttuisimmat pääsisivät etenemään vastalaidalla.

Eikä kukaan filmannut tässä mittelössä. Äkkiä tajusin kuinka syvästi inhoan yhtä piirrettä nykyjalkapallossa: loputonta kieriskelyä ja näyttelemistä. Euroopan parhaat seurajoukkueet ovat täynnä filmitähtiä, jotka esittävät taituruudella kuolevia joutsenia heti tilaisuuden tullen. Monen sinänsä jännittävän pelin viimeinen viisitoista viimeistä minuuttia on muuttunut aivan mahdottomaksi fudisfanin katsoa, kun johdossa olevan joukkueen pelaajat kaatuilevat vuoron perään kieriskelemään nurmen pintaan. Ai ai, kun sattuu koko ajan.

Monelle nykytähdelle olisi tervettä viettää vartti Santa Grocen aukealla originaalifudiksen parissa. Voisi kasvattaa vähän luonnetta.

Kirkkoaukiolla peliä ei keskeytetty loukkaantumisten vuoksi. Ruhjeita paikkailtiin kesken painin, toinen pukareista sai pään ympärille sideharsoa ja toinen vettä juotavaksi, ettei lämpöhalvaus iske teutaroidessa.

Tunnin taistelun tauottua vastajoukkueiden pelaajat kaulailivat toisiaan ja olivat yhteisen taistelun läpikäyneitä tovereita.

Mitä saa voittajatiimi palkinnoksi? Ei miljoonia euroja. Ei mainossopimuksia. Ei kirkuvia pikkutyttöjä. Vaan vuosituhantisen perinteen mukaan lehmän. Kaikki veri vuodetaan kaupunginosan kunnian ja lehmän tähden.

Sisäsiistissä turvayhteiskunnassamme pitäisi syvästi paheksua tällaista sekasortoista nyrkkimylläkkää, mutta minuun ottelu jätti syvemmän taidejäljen kuin Mona Lisa tai Espanjan maajoukkueen viisikymmentä viime maalia. Jukolan seitsemän veljestä siinä ottivat tantereen pöllytessä mittaa Toukolan poikien kanssa. Mielessäni näin Aleksis Kiven kentän laidalla kannustamassa.

Ja hitto, jos joku kehtaa kieriskellä illan Espanja-Suomi -pelissä pienestä, olemattomasta hipaisusta, niin huudan ammuu! Ei vaan bää, bää!


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Liftaajan opas


Olen liftannut aikoinani paljon, koti- ja ulkomailla. Tiet näyttävät hyvin erilaisilta, kun niitä katsoo pientareilta päin verrattuna siihen, että seuraa konepellin alle katoavaa asfalttinauhaa auton sisältä, tuulilasin läpi.

Pientareilla olen oppinut paljon enemmän kirjoittamisesta kuin mitä olen oppinut kirjoista. Parin askeleen kävely sivuun valtaväylältä avaa ihan uuden näkökulman tuttuihin asioihin. Ja ne kaksi askelta ovat usein ne kaikkein vaikeimmat. Ne ovat se oma ääni.

Joitakin muita liftausmatkoilla oppimiani asioita:

Älä liftaa ulkokaarteessa. Se tappaa.

Älä liftaa alamäessä. Se tappaa.

Vaikka jäisit henkiin, alamäessä ei saa kyytiä. Rekat eivät pysähdy. Ne tarvitsevat kaiken nopeutensa seuraavaan ylämäkeen.

Rekkakuskit ovat yleensä ottaen parhaita kyydittäjiä. Ne ajavat pitkiä matkoja ja ymmärtävät horisontin nälkäisiä. Eivätkä ne tapa toisin kuin elokuvissa.

Yksi nainen saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Pariskunta saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Viisi naista saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Kymmenen naista saa kyydin helpommin kuin yksi mies.
Yksi mies saa kyydin helpommin kuin kaksi miestä.

Mies saa kyydin, jos käyttää univormua tai miehellä on käsi kipsissä tai  kantositeessä.

Valekipsi on hyvä rekvisiitta, jos liftailee pitkiä matkoja. Valekipsi säästää monta tuntia pientareilla seisoskelua.

Mitä pidempään vietät pientareilla, sitä parempi kirjoittaja sinusta tulee. Joten kannattaa miettiä toisen kerran sen valekipsin käyttöä.

Tomaatit auttavat auringonpolttamaan nahkaan. Puolita tomaatti ja hiero tomaattimehua ihoa vasten. Lopun tomaatin voit syödä kyytiä odottaessasi.

Jos lähellä ei ole tomaatteja, älä välitä. Yleensä tien pientareella sataa.

Pidä taskulamppua mukana iltaisin ja öisin. Opit nopeasti miksi.

Jos liftaat tyttöystävän kanssa autiommilla seuduilla, istu hänen ja kuskin välissä.

Jonkinlainen linkkari on hyvä pitää mukana. Keskuslukittavat turvavyöt ei ole kivoja, jos niiden kylkiäisinä tulee itsemurhaviettinen tai muuten paskapää kuski. Linkkarilla saa vyön poikki. Yksi sadasta, kahdesta sadasta kyydistä kääntyy highway to helliksi.

Muuten liftaus on taivasta.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Ennemmin heittäydyn jyrkänteeltä


Ainoa tietoni oopperasta oli pitkään sama kuin Alpo Ruuthin Kämpän 14-vuotiaalla sörkkalaisella kertojapojalla Peralla. Hän tulee kaupasta kotiin ja huomaa, että kotona on riidelty: "Kamarissa lepää juro hiljaisuus. Radiossa huutaa nainen kimeällä äänellä leipää. Kuuluttaja sanoo naisen laulaneen oopperaa."

Radio on tuossa Kämpän kuvaamassa 1950-luvun perheessä kodin sydän, rakastettu kapistus, jonka välityksellä karujen kivitalojen kahlitsema maailmankuva laajenee rajusti. Radiosta kuunnellaan korvat höröllä Unkarin kansannousu, ensimmäiset askeleet avaruuden valloitukseen ja urheilua, totta kai. Kaikkeen muuhun radio-ohjelmistoon suhtaudutaan intohimoisesti paitsi oopperaan. Jopa sunnuntain jumalanpalvelukseen.

Sama täällä. Ulkoavaruuskin oli lähempänä elämääni kuin joku leivänkutsujoiku. Todennäköisempää oli, että heittäytyisin jyrkänteeltä tai voittaisin lotossa ennen kuin kuuntelisin oopperaa.

Jarmo Papinniemi soitti yllättäen ja kertoi musikaalisessa ystäväpiirissään pohditun, että Suomessa tehdään aivan liian vähän pienoisoopperoita. Kuuntelin puolella korvalla, kunnes jossain vaiheessa havahduin siihen, että Jarmo oli pyytänyt minua kirjoittamaan libreton noin tunnin mittaiseen kamarioopperaan, jota voisi esittää ympäri Suomea kesäjuhlilla ja muilla kekkereillä.

Älähdin oliko Jarmo varmasti tarkistanut puhelinnumeron ennen soittamista. Sanoin, ettei minulla ole sävelkorvaa, sydämeni musiikkia on punk ja käytännön oopperatuntemukseni rajoittuu aa) Italian arkielämän seuraamiseen ja bee) kerran Prahassa lumimyrskyssä eksymääni oopperanäytökseen. Sieltä muistan parhaiten erittäin halvan skumpan ja erittäin niukat lavasteet: lavalle raahatun kuution, kolmion ja pallon. Ihan kuin olisin ollut geometrian tunnilla.

Jarmo vakuutti minun olevan juuri oikea henkilö. Hyvän libreton kirjoittamiseen vaaditaan terävää kynää, iskevää dialogia ja raikas stoori, minun ei tarvitsisi huolehtia sävelistä. Säveltäjän (Jaakko Kuusiston) ongelma olisi kasvattaa tekstistä ulos musiikki. Minun tulisi huolehtia lähinnä siitä, että tarinani lavasteita pystyisi liikuttamaan ilman rekkaa ympäri Suomea.

Kamariooppera muuttui rahvaanomaisessa päässäni yön aikana makuukamariksi, ja lavasteeksi tuli iso parisänky, jossa toisilleen oudot mies ja nainen aamulla hyvin vähissä vaatteissa heräävät. Makukamariooppera sai ensiesityksensä alkuvuodesta 2010, ja punkkari huomasi muuttuneensa oopperafaniksi. Jo seuraavana vuonna Jarmo innosti tiimiä jatko-osaan, jossa tutkailtaisiin saman oikullisen parisuhteen tilaa kymmenisen vuotta myöhemmin.

Leirintäalueooppera oli täydessä harjoitusvaiheessa syksyllä 2012. Viimeisen kerran kuulin Jarmon äänen 20. syyskuuta torstaina. Olin ollut viikon vaeltamassa Muotkatuntureilla ja palannut yöjunalla Kotkaan. Kannoin reppua kohti kotia, kun kännykkä soi. Jarmo hihkaisi niin, että puisto raikasi: "Nyt on Järvelän perheeseen tullut joulu!" Oopperan rahoitus oli juuri saatu kuntoon, ja säveltäjälle ja libretistille olisi varaa maksaa. Sellainen oli Jarmo, sydämellisen iloinen muiden puolesta, ennakkoluuloton renessanssi-ihminen.

Jarmon ansiosta ja hänen muistokseen Leirintäalueooppera saa ensiesityksensä ensi tiistaina 19. maaliskuuta Oulun Musiikkijuhlilla. Tärkeimpänä lavasteena on tietysti teltta.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Kenkälaatikkoteoria

 
Mahtaako toista yhtä yliarvostettua arkkitehtiä olla kuin funktionalismin oppi-isä Le Corbusier. Hänen intohimonaan oli suunnitella uusiksi vanhojen kaupunkien keskustoja. Pariisista (kuvassa yllä) hän olisi lanannut sileäksi koko Marais'n kaupunginosan keskiaikaisine taloineen ja kujineen heti Notre-Damen pohjoispuolelta. Tilalle hän olisi pystyttänyt parikymmentä holtittoman korkeaa betonikerrostaloa, joiden rinnalla Merihakakin näyttää Firenzeltä. Valitettavasti Pariisin  ymmärtämätön, sivistymätön ja oppimaton rahvas vastusti suunnitelmaa niin paljon, että plaani piti vetää takaisin Le Corbusierin suureksi harmistukseksi. Moukkia mitä moukkia.

Pariisin ohella Le Corbusier lähetteli innokkaasti keskustasuunnitelmiaan suunnilleen jokaiseen Euroopan kaupunkiin, josta löytyy historiallinen vanha kaupunkikeskusta. Muun muassa Tukholmaan, jossa kaupunginisät häntä erehtyivätkin hetken kuuntelemaan. Le Corbusierin suunnitelmiin kuului poikkeuksetta vuosisataisten talojen tuhoaminen, vanhojen kujien muuttaminen viluisiksi valtateiksi ja tolkuttomien keskenään identtisten betonilaatikkojen nostattaminen keskelle kaupunkikuvaa. Tukholman Sergelin torin ympäristössä Norrmalmissa voi nykyään katsella Corbusier-vaikutteista keskustaa. Torahampaisten tornitalojen liian pitkä tutkiskelu aiheuttaa krapulan kaltaisia puistatuksia. Henkinen krapulahakuisuus vaikuttaakin Le Corbusierin kaupunkisuunnittelun keskeiseltä varjoteemalta.

Tarpeetonta ehkä mennä Tukholmaan asti. Le Corbusierin henki vaikuttaa Suomessa yhä lukuisissa kaupunkikeskustoissa, joissa kenkälaatikoita on pinottu päällekkäin ja vierekkäin.


Hämmentävää on se, että rumasta arkkitehtuurista voi joskus syntyä myös kaunista. Henri Cartier-Bressonin 1933 Madridissa ottamassa kuvassa näkyy taustalla valtava kerrostalon seinä. Ikkunoita on seinässä harvassa, ja ne on sijoiteltu täysin epämääräisesti sinne tänne. Vaikuttaa, että ikkunan on saanut sellainen vuokralainen, joka on maksanut vuokraa enemmän kuin muut tai vaihtoehtoisesti omistanut hakun. Jos samat ikkunat olisivat siisteissä riveissä, tuloksena olisi yhtä ruma rakennus kuin Le Corbusierin kaupunkivisioissa. Mutta nyt talon seinä on todistus elämän hallitsemattomuudesta ja kaaoksesta, jonka keskellä meidän pitää oppia elämään.

Kaaoksesta ja odottamattomuudesta syntyy enemmän kauneutta kuin järjestyksestä. Erilaisuudesta syntyy enemmän elinvoimaa kuin samanlaisuudesta. Sitä Le Corbusier ei ikinä tajunnut. Eikä valitettavasti moni muukaan yhdenkaltaisuuden ja yksikulttuurisuuden nimeen vannova ihminen.

Niin, haluammeko kaupunkiemme olevan toinen toistaan muistuttavia kenkälaatikoita? Haluammeko kaupunkiemme asukkaiden olevan toinen toistaan muistuttavia tyhjiä kenkälaatikoita?

maanantai 11. maaliskuuta 2013

En koskaan!


Hienoa löytää vanha käsinkirjoitettu vala niiltä päiviltä, kun olin seitsemäntoista. Huutomerkkeineen kaikkineen!

Kaikkinäkevä silmä on seurannut, kuinka olen onnistunut pitämään valani. (Päivitys 11.3.2013 suluissa.)

10 asiaa joita vannoin, etten koskaan tekisi:

1. En koskaan juo kahvia! (Keittiössä on khröm itse asiassa espressokone, eikä kahvinkeitin.)

2. En koskaan mene oopperaan! (Öh. Ja kaksi librettoakin tullut kirjoitettua. Mitä vanhat punkkollegat ajattelevat nyt?)

3. En koskaan mene Italiaan! (Matkustin 17-vuotiaana kuukauden Interraililla Euroopassa. Yhtenä iltana kuuden hengen hostelhuoneessa sisään astui nuorimies, joka levitti minuutissa kamansa puolen jalkapallokentän kokoiselle alueelle. Samalla hän otti käyttöönsä huoneen kaikki naulakot, hyllyt ja pöytätilan. Sen jälkeen hän pani päälle matkaradionsa ja alkoi laulaa kovaäänisesti & harjaantuneeseen punkkorvaani erityisen epävireisesti iskelmiä, ja lainaili siinä sivussa meiltä muilta shampoota, dödöä, puhtaat sukat, sandaalit, ruokaa, pyyhkeen, matkalukemiset ja rahaa. Yöllä hän salakuljetti jonkun tytön huoneeseen yläpetille, ja siinä sitten kuunneltiin muiskuttelua tuntikausia. Nuorimies oli ensimmäinen italialainen, jonka olen tavannut.Vannoin, etten koskaan mene maahan, jossa on 60 miljoonaa tuollaista lurjaketta. Nykyään matkustan Italiassa enemmän kuin missään muualla, mitä etelämpänä ja kaottisemmassa maisemassa, sen parempi.)

4. En koskaan rakastu! (Ups.)

5. En koskaan mene naimisiin! (Ups ups.)

6. En koskaan, koskaan lyö mahdollista, mutta epätodennäköistä tyttöystävääni! (Vasta sen jälkeen, kun aloimme harrastaa karatea yhdessä. Ja hän potkaisee takaisin kovemmin kuin hevonen.)

7. En koskaan juo liikaa! (Lasketaanko ne kerrat, jolloin en oikein muista?)

8. En koskaan käytä pukua tai solmiota! (Tänkin mä olen feilannut.)

9. En koskaan lue huonoa kirjaa, en koskaan katso huonoa filkkaa enkä erityisesti koskaan katso yhtään paskaa TV-ohjelmaa, eli en siis katso yhtään mitään idioottilaatikosta, muuten minut maa nielaiskoon! (Jalkojeni alla tärisee nyt, syvyys odottaa.)

10. En koskaan osta autoa! (Jes! Yksi kymmenestä oikein! Menikö testi läpi?)

perjantai 8. maaliskuuta 2013

425 vastaan 1


Gondolieeri on romanttisesta habituksestaan huolimatta yhä yksi maailman miesvaltaisimmista, ultramachoimmista ammateista. Venetsiassa on ollut gondolieereja jo yli tuhat vuotta, ja sukupolvesta toiseen kaikki ovat olleet miehiä.

Ensimmäinen naisgondolieeri Venetsiassa on saksalaissyntyinen Alexandra Hai kuvassa yllä. Meillä oli ilo kohdata hänet Venetsiassa. Hän on soutanut gondolia kanaaleissa viitisen vuotta.

Gondolieerien killassa on 425 jäsentä: kaikki miehiä. Työ kulkeutuu isältä pojalle, ulkopuolisia ei suvaita.

Alexandra Hai yritti kymmenen vuotta turhaan saada oikeuden soutaa gondolia Venetsiassa. Jury ei päästänyt häntä läpi soutukokeissa. Kaikki mieskokelaat saivat perehtyä kokeissa rauhassa testirataan, Alexandra Hai ei. Juryn perustelu oli se, ettei nainen kuitenkaan osaisi ohjata gondolia. Oikea ja vasenkin ovat naiselle vaikeita valita risteyksissä.

Miesgondolieerit ovat toistuvasti tärvelleet Alexandra Hain gondolin. Samoin erilainen seksuaalinen ahdistelu, uhkailu, pelottelu ja muu kyykytys pimeillä kujilla on ollut toistuvaa.

Alexandra Hai on nimennyt gondolinsa Pegasokseksi. Hän on kaivertanut gondoliinsa mottonsa: "E la luna nassara per sognar un altro di." Ja kuu nousee uneksiakseen tulevasta päivästä.

Alexandra ei ole taistellut turhaan. Venetsia sai 2010 toisen naisgondolieerinsa, kahden lapsen äidin, Giorgia Boscolon. Häntäkin 425 machomiestä vastustivat koko prosessin ajan.

Oletteko koskaan nähneet machon tappelevan yksin? Minä en. Macho ei tiedä kuinka paljon rohkeutta vaatii seistä yksin satoja kiusaajia vastaan.

Naisgondolieerit ovat minun sankareitani.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Vittu ja väkivalta


Luin läpi isoisäni Yrjön joulukuussa 1939 rintamalta lähettämiä kirjeitä. Ne ovat kauniita, korukielisiä viestejä, jotka säteilevät kauniita rohkaisun sanoja ja hellitteleviä terveisiä lapsille. Yrjö oli Taipaleenjoella etulinjassa, ja päivittäin ihmisiä räjähteli ja pilkkoutui ympäriltä ja lumi muuttui mustanpunaiseksi sohjoksi pakkasellakin. "Hellimmät syleilyt ja suukot ikuisesti uskolliselta mieheltäsi. Tulkoon osaksesi kaikki hyvä maan päällä", hän kirjoittaa lakonisimmillaan. Jokainen viesti saattoi olla viimeinen, eikä siihen haluttu jättää rumuutta muistoksi.

Näitä kirjeitä lukiessani olen iloinen siitä, että nuoriso käyttää nykyisin niin paljon, suorastaan välimerkillisesti sanaa vittu. Me ihmiset peilaamme käytöksessämme käänteisesti ulkopuolisen maailman tilaa. Pyrimme siten pitämään itsemme ja maailman välit tasapainossa.

Sama pätee myös väkivaltaan. Mitä pidempi rauhan aika, sitä enemmän väkivaltaviihde hallitsee televisiossa, elokuvissa ja peleissä. Ihmisiä on hauska ampua virtuaalisesti plasmatykeillä, kun ne eivät mene oikeasti tohjoksi ympärillä. Sitten, kun kyyhötät toista vuotta juoksuhaudassa ja keräät ystäväsi palasi lapiolla, et enää kaipaa televisiosta vapaaottelua tai elokuvissa Saw Kymppiä.

Väkivalta ja vitun huutaminen ja konsolipelit eivät rappeuta nuorisoa ja sen kieltä, rauha rappeuttaa. Olkaamme iloisia niin kauan kuin mätke tapahtuu pelkästään tietokoneen ruudussa. Maksan mieluusti rauhasta tämän hinnan ja kuuntelen lisäksi muutaman tarpeettoman vitun bussia odottaessani. Kun nuoret lopettavat pysäkillä syljeskelyn ja alkavat kukerrella orvokeista ja roosanvärisistä auringonlaskuista, alan heti pelätä, että vähintään ydinvoimala on räjähtänyt rajan toisella puolella.

Yhtä rappeuttavaa pitkä rauhan aika on aikuiselle, se kaivaa hänestä esiin vertaansa vailla olevan nipottajan, narsistin jonka elämä pyörii pelkän oman navan ympärillä. Mikään ei ole ikinä hyvin, mikään ei kelpaa. Sota-aikana posteljoonit eivät valita hiekoituksesta, naapurit melusta, vesijuoksijat eivät valita siitä että uimarit roiskuttavat vettä heidän päälleen. Tekstaripalstoja ei olisi sanomalehdissä.

Ehkä rauhan hinnaksi on hyväksyttävä jatkuva kiroilu ja valittaminen ympärillä. Se on loppujen lopuksi aika pieni hinta.


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Runo filosofista


Pariisin latinalaiskortteleissa, rue Descartesilla, aivan Hemingwayn 1920-luvulla työhuoneena käyttämää vinttikomeroa vastapäätä on hieno seinämaalaus sinisestä puusta. Puun vieressä on Yves Bonnefoyn aiheeseen liittyvä runo, jonka suomennan tähän vapaasti kotkalaisella rannikkoranskallani. 

Jokainen voi ihan itse ratkaista, täyttääkö viime viikkojen kohufilosofi Himanen Bonnefoyn filosofille ajatteleman tehtävän.

Kun kuljet ohi
korkean puun,
katso sitä
ja ehkä ymmärrät.

Naarmuisenakin, nokisenakin
tuo katujen puu
on koko luonto,
koko taivas,
se on lintu joka sille laskeutuu,
tuuli joka sitä liikuttaa,
aurinko joka säteilee toivoa
huolimatta kuolemasta.

Filosofi,
sinulla on mahdollisuus
olla katusi puu,
sinun ajatuksesi ovat uskaliaammat,
silmäsi vapaammat,
kätesi intohimoisemmat
huolimatta yöstä. 

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Me jumalaan uskovat himopelaajat



Iranista (Jiroftista) löydettiin äskettäin neljätuhatta vuotta vanhoja hautoja. Vainajien mukaan oli haudattu pelilautoja, jotka muistuttivat ulkoasultaan täysin roomalaisten legioonalaisten parituhatta vuotta myöhemmin uhkapelinä harrastamaa Duodecim Scriptaa. Tämä Duodecim Scripta on suora backgammonin edeltäjä.

Erikoiseksi Iranin hautalöydön tekee se, että sieltä löydetyt pelilaudat ovat tällä hetkellä maailman vanhimmat nopalla pelattavat pelit. Noppaa on heitetty ja uhkapelejä on pelattu siis yhtä kauan kuin ihminen on osannut kirjoittaa, laskea kymmeneen ja tuijotella tähtiin.

Saranat backgammonlautaan keksittiin niinkin myöhään kuin 1500-luvulla. Siihen asti pelilautaa piti kannella avoimena tavernasta toiseen, ja nappulat tuppasivat hukkumaan varsinkin illan edetessä.

Pelihimo on kuulunut olennaisena osana ihmisluonteeseen läpi ihmiskunnan historian. Pelihimo kulkee meillä geeneissä, niin vahvana että pelilaudat on pantu vainajien mukaan matkalle kuoleman rajan taakse. Pitäähän sielläkin saada heittää noppaa. 

Usko pelionneen näyttää olevan hyvin läheistä sukua jumaluskoon. Molemmat vaativat uskoa onneen, yliluonnolliseen.

Lauantain lottoarvonta on itse asiassa koko kansan yhdistävä jumalanpalvelus. Harras, yliluonnolliseen voimaan uskova hetki, jolloin monessa kodissa ristitään kädet.