torstai 14. maaliskuuta 2013

Kenkälaatikkoteoria

 
Mahtaako toista yhtä yliarvostettua arkkitehtiä olla kuin funktionalismin oppi-isä Le Corbusier. Hänen intohimonaan oli suunnitella uusiksi vanhojen kaupunkien keskustoja. Pariisista (kuvassa yllä) hän olisi lanannut sileäksi koko Marais'n kaupunginosan keskiaikaisine taloineen ja kujineen heti Notre-Damen pohjoispuolelta. Tilalle hän olisi pystyttänyt parikymmentä holtittoman korkeaa betonikerrostaloa, joiden rinnalla Merihakakin näyttää Firenzeltä. Valitettavasti Pariisin  ymmärtämätön, sivistymätön ja oppimaton rahvas vastusti suunnitelmaa niin paljon, että plaani piti vetää takaisin Le Corbusierin suureksi harmistukseksi. Moukkia mitä moukkia.

Pariisin ohella Le Corbusier lähetteli innokkaasti keskustasuunnitelmiaan suunnilleen jokaiseen Euroopan kaupunkiin, josta löytyy historiallinen vanha kaupunkikeskusta. Muun muassa Tukholmaan, jossa kaupunginisät häntä erehtyivätkin hetken kuuntelemaan. Le Corbusierin suunnitelmiin kuului poikkeuksetta vuosisataisten talojen tuhoaminen, vanhojen kujien muuttaminen viluisiksi valtateiksi ja tolkuttomien keskenään identtisten betonilaatikkojen nostattaminen keskelle kaupunkikuvaa. Tukholman Sergelin torin ympäristössä Norrmalmissa voi nykyään katsella Corbusier-vaikutteista keskustaa. Torahampaisten tornitalojen liian pitkä tutkiskelu aiheuttaa krapulan kaltaisia puistatuksia. Henkinen krapulahakuisuus vaikuttaakin Le Corbusierin kaupunkisuunnittelun keskeiseltä varjoteemalta.

Tarpeetonta ehkä mennä Tukholmaan asti. Le Corbusierin henki vaikuttaa Suomessa yhä lukuisissa kaupunkikeskustoissa, joissa kenkälaatikoita on pinottu päällekkäin ja vierekkäin.


Hämmentävää on se, että rumasta arkkitehtuurista voi joskus syntyä myös kaunista. Henri Cartier-Bressonin 1933 Madridissa ottamassa kuvassa näkyy taustalla valtava kerrostalon seinä. Ikkunoita on seinässä harvassa, ja ne on sijoiteltu täysin epämääräisesti sinne tänne. Vaikuttaa, että ikkunan on saanut sellainen vuokralainen, joka on maksanut vuokraa enemmän kuin muut tai vaihtoehtoisesti omistanut hakun. Jos samat ikkunat olisivat siisteissä riveissä, tuloksena olisi yhtä ruma rakennus kuin Le Corbusierin kaupunkivisioissa. Mutta nyt talon seinä on todistus elämän hallitsemattomuudesta ja kaaoksesta, jonka keskellä meidän pitää oppia elämään.

Kaaoksesta ja odottamattomuudesta syntyy enemmän kauneutta kuin järjestyksestä. Erilaisuudesta syntyy enemmän elinvoimaa kuin samanlaisuudesta. Sitä Le Corbusier ei ikinä tajunnut. Eikä valitettavasti moni muukaan yhdenkaltaisuuden ja yksikulttuurisuuden nimeen vannova ihminen.

Niin, haluammeko kaupunkiemme olevan toinen toistaan muistuttavia kenkälaatikoita? Haluammeko kaupunkiemme asukkaiden olevan toinen toistaan muistuttavia tyhjiä kenkälaatikoita?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti