torstai 21. maaliskuuta 2013

Turpakäräjät



Kun Suomi pian kohtaa Espanjan tiki-taka -tyylillä pelaavan maajoukkueen, haluan palauttaa mieliin mistä jalkapallossa alun perin on ollut kyse. Espanjan maajoukkueen tyylihän perustuu jopa puuduttavuuteenkin asti siihen, että palloa varjellaan oman joukkueen hallussa. Tämän takia kaukolaukaukset ja keskityksetkin ovat lähes pannassa: niiden takia pallo voitaisiin menettää. Espanjan peli alkaa tehokkuudessaan tietyllä tavalla muistuttaa Nokian insinöörisuunnitteisia puhelimia Symbianin viime vaiheissa: teknistä vääntöä on, mutta ei vaan jaksa oikein tunnetasolla sytyttää.

Firenzessä meillä oli mahdollisuus nähdä nykyjalkapallon kantaisää, calcio fiorentinaa, jota jo Rooman legioonalaiset pelasivat legioonan kohorttien ja manipulien kesken pitääkseen yllä taistelutahtoa taistelujen välissä. Legioonalaiset käyttivät pelivälineenä voitetun vastustajan päätä. 

Peli kulkeutui myöhemmin nahka- tai rättipalloversiona Toscanan satamakaupunki Livornon (engl. Leghorn) kautta Englantiin, ja siitä ovat syntyneet sekä nykyfudis että rugby.

Peliareenana Firenzessä on jo vuosisatoja ollut Santa Groce -kirkon edusaukio, nykyjaliskenttää vähän pienempi tila. Pinta on hiekoitettua nupukiveä, ei nurmea. Ennen ei mukulakivien suojana ollut hiekkaakaan. Joukkueita vuosittaisessa turnauksessa on vain neljä, Firenzen alkuperäiset, vanhat kaupunginosat. Pelaavissa joukkueissa on 26 pelaajaa kummassakin. Kaikki pelaavat, koko ajan. Maali syntyy, jos pallon saa potkaistua tai viskattua vastapuolen takaseinään. Muita sääntöjä ei ole.

Katsomo oli meidän pelissämme tupaten täynnä, puolet sinisen Santa Grocen kaupunginosan, puolet vihreän San Giovannin kannattajia. Lämmitelyssä kummastelimme, kun pelaajat treenasivat nyrkkeilylyöntejä. Potkut muistuttivat enemmän karatea kuin sisäteräsyöttöjä. "Hieno laji", avulias Santa Grocen kannattaja vieressäni alusti. "Ei toki aivan samanlaista kuin Messin peli", hän lisäsi.

52 pelaajan lisäksi kentälle sulloutui kymmenkunta tuomaria ja parikymmentä raavasta ensiapumiestä.

Kun alkulaukaus (!) kajahti, joukkueet ryntäsivät vastatusten, ja pelaajat alkoivat mättää toisiaan urakalla turpaan. Sinisten toppari piti ensimmäiset minuutit palloa tyynesti takalinjalla, eikä yrittänyt syöttää kenellekään. 150-kiloinen hyökkääjäkorsto heitteli pienempiä kuin savikokkareita, kunnes hänet tyrmättiin nupukiville.

Sitten alkoi ensimmäinen hyökkäys. Sitä, jolla oli pallo, sai koettaa pysäyttää kaikin keinoin: hyppäämällä niskaan, kamppaamalla, mätkimällä. Mahdolliset syöttölinjat tukittiin menemällä ottamaan matsia syöttöä kärkkyvän pelaajan kanssa.

Kaaosmaisesta kylätappelusta alkoi paljastua suunnitelmallisuus. Osa pelaajista aiheutti tahallaan mylläköitä ja uhrautui ottamalla turpaan, jotta vikkeläkinttuisimmat pääsisivät etenemään vastalaidalla.

Eikä kukaan filmannut tässä mittelössä. Äkkiä tajusin kuinka syvästi inhoan yhtä piirrettä nykyjalkapallossa: loputonta kieriskelyä ja näyttelemistä. Euroopan parhaat seurajoukkueet ovat täynnä filmitähtiä, jotka esittävät taituruudella kuolevia joutsenia heti tilaisuuden tullen. Monen sinänsä jännittävän pelin viimeinen viisitoista viimeistä minuuttia on muuttunut aivan mahdottomaksi fudisfanin katsoa, kun johdossa olevan joukkueen pelaajat kaatuilevat vuoron perään kieriskelemään nurmen pintaan. Ai ai, kun sattuu koko ajan.

Monelle nykytähdelle olisi tervettä viettää vartti Santa Grocen aukealla originaalifudiksen parissa. Voisi kasvattaa vähän luonnetta.

Kirkkoaukiolla peliä ei keskeytetty loukkaantumisten vuoksi. Ruhjeita paikkailtiin kesken painin, toinen pukareista sai pään ympärille sideharsoa ja toinen vettä juotavaksi, ettei lämpöhalvaus iske teutaroidessa.

Tunnin taistelun tauottua vastajoukkueiden pelaajat kaulailivat toisiaan ja olivat yhteisen taistelun läpikäyneitä tovereita.

Mitä saa voittajatiimi palkinnoksi? Ei miljoonia euroja. Ei mainossopimuksia. Ei kirkuvia pikkutyttöjä. Vaan vuosituhantisen perinteen mukaan lehmän. Kaikki veri vuodetaan kaupunginosan kunnian ja lehmän tähden.

Sisäsiistissä turvayhteiskunnassamme pitäisi syvästi paheksua tällaista sekasortoista nyrkkimylläkkää, mutta minuun ottelu jätti syvemmän taidejäljen kuin Mona Lisa tai Espanjan maajoukkueen viisikymmentä viime maalia. Jukolan seitsemän veljestä siinä ottivat tantereen pöllytessä mittaa Toukolan poikien kanssa. Mielessäni näin Aleksis Kiven kentän laidalla kannustamassa.

Ja hitto, jos joku kehtaa kieriskellä illan Espanja-Suomi -pelissä pienestä, olemattomasta hipaisusta, niin huudan ammuu! Ei vaan bää, bää!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti