keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Vittu ja väkivalta


Luin läpi isoisäni Yrjön joulukuussa 1939 rintamalta lähettämiä kirjeitä. Ne ovat kauniita, korukielisiä viestejä, jotka säteilevät kauniita rohkaisun sanoja ja hellitteleviä terveisiä lapsille. Yrjö oli Taipaleenjoella etulinjassa, ja päivittäin ihmisiä räjähteli ja pilkkoutui ympäriltä ja lumi muuttui mustanpunaiseksi sohjoksi pakkasellakin. "Hellimmät syleilyt ja suukot ikuisesti uskolliselta mieheltäsi. Tulkoon osaksesi kaikki hyvä maan päällä", hän kirjoittaa lakonisimmillaan. Jokainen viesti saattoi olla viimeinen, eikä siihen haluttu jättää rumuutta muistoksi.

Näitä kirjeitä lukiessani olen iloinen siitä, että nuoriso käyttää nykyisin niin paljon, suorastaan välimerkillisesti sanaa vittu. Me ihmiset peilaamme käytöksessämme käänteisesti ulkopuolisen maailman tilaa. Pyrimme siten pitämään itsemme ja maailman välit tasapainossa.

Sama pätee myös väkivaltaan. Mitä pidempi rauhan aika, sitä enemmän väkivaltaviihde hallitsee televisiossa, elokuvissa ja peleissä. Ihmisiä on hauska ampua virtuaalisesti plasmatykeillä, kun ne eivät mene oikeasti tohjoksi ympärillä. Sitten, kun kyyhötät toista vuotta juoksuhaudassa ja keräät ystäväsi palasi lapiolla, et enää kaipaa televisiosta vapaaottelua tai elokuvissa Saw Kymppiä.

Väkivalta ja vitun huutaminen ja konsolipelit eivät rappeuta nuorisoa ja sen kieltä, rauha rappeuttaa. Olkaamme iloisia niin kauan kuin mätke tapahtuu pelkästään tietokoneen ruudussa. Maksan mieluusti rauhasta tämän hinnan ja kuuntelen lisäksi muutaman tarpeettoman vitun bussia odottaessani. Kun nuoret lopettavat pysäkillä syljeskelyn ja alkavat kukerrella orvokeista ja roosanvärisistä auringonlaskuista, alan heti pelätä, että vähintään ydinvoimala on räjähtänyt rajan toisella puolella.

Yhtä rappeuttavaa pitkä rauhan aika on aikuiselle, se kaivaa hänestä esiin vertaansa vailla olevan nipottajan, narsistin jonka elämä pyörii pelkän oman navan ympärillä. Mikään ei ole ikinä hyvin, mikään ei kelpaa. Sota-aikana posteljoonit eivät valita hiekoituksesta, naapurit melusta, vesijuoksijat eivät valita siitä että uimarit roiskuttavat vettä heidän päälleen. Tekstaripalstoja ei olisi sanomalehdissä.

Ehkä rauhan hinnaksi on hyväksyttävä jatkuva kiroilu ja valittaminen ympärillä. Se on loppujen lopuksi aika pieni hinta.


2 kommenttia:

  1. Kasvattajana ja kouluttajana komppaan mielipidettäsi täysillä.

    Luin noita samoja kirjeitä sateisina päivinä maatalon vintillä. Olin silloin vähän alle rippikoulun.

    Niiden tekstien tunnelma vaivasi minua pitkään, ennenkuin ymmärsin jotain tuonkaltaista, mistä kirjoitit.

    Ajatus nuorison pilallemenosta on ikiaikainen. Pakottivat jo aikoinaan Sokrateksen juomaan myrkkymaljan sen vuoksi.

    Totuus lienee se, että ulkoisista merkeistä huolimatta nuoriso on edelleen kansakunnan toivo. Tänään hulluttelin heidän kanssaan viimeksi oppitunnilla. Rakensimme dekkareiden juonia. Heidän mielikuvituksensa ja lahjakkuutensa oli hämmästyttävää.

    Kyse on vain siitä, kuinka osata tukea ja innostaa. Tänään kaikki meni putkeen

    VastaaPoista
  2. Rauhan aika on saavuttanut tietynlaisen huippukohtansa silloin, kun joulupukki astuu aattoiltana kotiin ja toivottaa iloisesti tenaville: "Vi**n hyvää joulua!" Silloin kansamme hyvinvointia ei varjosta enää yksikään selkkaus tai uhka ilmastonmuutoksesta.

    Toki toivoisin, että kielenkäytön ja kansakunnan tilan korrelaatio vähenisi joskus. Yllättävän luja se tuntuu kuitenkin olevan. Monet värikkäimmistä, romanttisimmista fantasiamaailmoista ovat syntyneet ankeimpina aikoina. Ilman sotaa ei olisi syntynyt Muumeja, Keski-Maata eikä Sinuhe Egyptiläistä kirjailijan omaksi pakopaikaksi. Meidän rauhan aikamme tuottaa sitten toisenlaista fantasiaa, Pasan ja Atpon Eniten vituttaa kaikki -trilogioita.

    VastaaPoista