perjantai 26. huhtikuuta 2013

Tervehdys simasuut!



Tämä kirjoitus on tehty aidon siman muistolle. Suomen ensimmäinen alkoholijuoma oli olut, lisäksi täällä Pohjolan perillä juotiin jo tuhat vuotta sitten todella omaperäistä juomaa: väkevöityä simaa, jota valmistettiin viljasta ja hunajasta. Siitä tuli noin 17-volttista. Sima oli väkevyydeltään ja laadultaan Suomen portviiniä (ennen portviinin keksimistä), täällä tehtiin vuosisatojen ajan ikäännytettyä vuosikertasimaa - ja rinnalla myös vuosikerratonta.

Varsinaista rypäleviiniä ei Suomessa juotu ennen 1800-lukua laajalti. Ensinnäkin viini oli suhteessa olueeseen ja simaan äärettömän kallista, esim. kannullinen (2,6 litraa) malagaviiniä maksoi 1700-luvun puolivälissä yhtä paljon kuin lammas. Toiseksi emämaa Ruotsi langetti Suomelle lukuisia veroja ja tulleja ylellisyystuotteille. Suomihan oli Ruotsille satoja vuosia etupäässä vilja-, mies- ja veroaitta, jota tyhjennettiin raaka-aineista ja samalla verotettiin raskaasti kulutushyödykkeistä, vähän kuin Afrikan siirtomaat myöhemmin Ranskalle ja Englannille. Samaista malagaviiniä verotettiin Ruotsissa vain murto-osa siitä mitä sitä verotettiin Suomen Itämaassa.
 
Vaikka viiniä liikkui maassa niukalti, viinitietous kyllä levisi. Viinitietouden leviämiseen Suomessa vaikutti ensisijaisesti uskonpuhdistus 1500-luvulla: katolisen kirkon ehtoollisella vain pappi juo yhä viiniä, luterilaisen kirkon ehtoollisella viiniä saavat kaikki ripinkäyneet. Tämä viininhankintapakko tuotti uskonpuhdistuksen jälkeen tuskaa monille tuoreille luterilaisille seurakunnille ja rovasteille, viini oli kallista, sata kertaa kalliimpaa kuin öylätti.

Samainen 1500-luvun uskonpuhdistus tuhosi valitettavasti ansiokkaan, vuosisataisen simakulttuurin. Mehiläisenhoito taantui Itämeren piirissä uskonpuhdistuksen jälkeen. Katolinen kirkko oli tukenut vuosisatojen ajan voimakkaasti mehiläisenhoitoa, kirkko tarvitsi jatkuvasti mehiläisvahaa kirkkokynttilöihinsä. Luterilaisuus ei kynttilöistä perustanut, ja mehiläistarhat tuhottiin, mustaraitaiset mehiläiset saivat luterilaisten silmissä paavin pikku pirulaisten leiman.

Ilman mehiläisiä ei tullut hunajaa. Ilman hunajaa ei tullut simaa. Valmistustaito unohtui, ja nykyään meillä on simasta muistona vain 0,5-prosenttiset hiilihapotetut, hailakat kaupan vappulimuversiot. Vähän sama kuin joutuisi juomaan sokeroitua 0,5-prosenttista punaviiniä.

Sima on suomalaisen viinikulttuurin historiallisesti persoonallisin tuote. Se voisi yhä olla Suomen oma, jalo väkevä viini, arvohetkien juoma. Kalevalassa siman suuruutta vielä ylistetään toistuvasti, siellä se on juhlahetkien ja kuninkaiden juoma. Yksi tunnetuin kauneuden määritelmä kansanrunoudessa on "tyttö simasuu". Neidon suutelemisesta on saanut yhtä tujakat fiilikset kuin 17-volttisen simatuopin maistamisesta. Simasuun suudelmaa ei helpolla unohda.
 

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kortteli olutta, kiitos!


Ranskan vallankumous pyrki vapauteen ja veljeyteen ja tasa-arvoon (hyvä!) ja tuli siinä sivussa uudistaneeksi keskiaikaiset mittayksiköt (tylsää!). Kansalliskokous päätti  huhtikuussa 1795 uudistaa sekavan monipuolisen mittajärjestelmän.

Uudeksi pituuden yksiköksi nimettiin metri ja sen myötä siirryttiin kymmenjärjestelmään, joka ei ollut senaikaiselle ihmiselle ollenkaan helppo tehtävä. Ihmiset olivat tottuneet jakamaan asiat kahteen, kolmeen, neljään ja kahdeksaan osaan.

Pariisiin sijoitettiin 1796-97 ihmisten opastukseksi kuusitoista marmorimetriä, joista yksi, rue de Vaugirard 36:ssa on enää alkuperäisellä paikallaan, Luxembourgin puiston laidalla.

Kymmenjärjestelmään ja metriin siirtyminen tapahtui Suomessa noin vuosisataa myöhemmin, 1800-luvun lopulla. Siinä missä kilogrammat, metrit, neliömetrit ja kuutiometrit ovat selkeyttäneet mittaamista, moni vanha hieno mittayksikkö on niiden kautta vaipunut unholaan. Olemme menettäneet muun muassa seuraavat oivalliset mittayksiköt.

kynsi = n. 5,7 cm (pitkäkyntinen kaveri...)
kyynärä = kyynärvarren mitta, n. 0,6 metriä
syli = kolme kyynärää, n. 1,8 metriä
stadion = 192 metriä (alkuperäinen pikajuoksumatka, Olympian radan pituus / pytholainen stadion oli 165 m, attikalainen 177 m, joonialainen 210 m: eripituisia luonnonratoja)
sapatinmatka = noin kilometri, enintään 2 000 kyynärää (sen verran sai kävellä pyhäpäivänä)
peninkulma = alun perin n. 5 km, myöhemmin vahvakeuhkoisempien koirien myötä n. 10 km (matka jonka penin eli koiran haukku kuuluu)
poronkusema = maksimissaan 7,5 km (matka jota ajoporoa saattoi juoksuttaa virtsataukojen välillä, liian pitkä juoksuttaminen saattoi aiheuttaa halvaustilan)

luoti = n. 13 grammaa
naula = 32 luotia, n. 425 grammaa
sentneri = 100 naulaa, n. 42,5 kilogrammaa
lästi = 100 sentneriä, n. 4250 kilogrammaa
leiviskä = 8,5 kg

jumpru = 0,82 desilitraa (ruotsiksi jungfru eli neito,  neitsyt / jumprahuiti-voimasana on peruja katoliselta ajalta ja siinä kutsutaan siis neitsyt Mariaa / jungfru, neito oli vanha snapsimitta, vaikka nimi katosi oli vielä 1950-luvulla ruotsalaisissa ravintoloissa snapsi 8 cl:n suuruinen)
kortteli = 4 jumprua (0,33 litraa, eli olutpullollinen / kortteli Koffia ei siis tarkoittanut Sinebrychoffin tehtaita)
tuoppi = ennen neljä korttelia, eli 1,3 litraa - nykyään kärsinyt inflaation, vain 0,5 litraa
kappa, vakka & nelikko = käytössä torimyynnissä enää vain kappa, n. 4,6 litraa; vakka joka kantensa valitkoon (n. 36,8 l)  oli kahdeksan kappaa, ja nelikko (n. 110 l) kolme vakkaa
kielo = 4 kappaa (n. 18 litraa / kielollinen kieloja on PALJON valkokukkia)
karpio = 10 kappaa
tynnyri = 4 nelikkoa tai 30 kappaa
dritteli = 50 kilogramman tynnyrillinen (esim. 500 dritteliä voita on aika rasvavuori)

kiihtelys = 40 kpl (yleensä nahkoja)
tikkuri = 10 kpl
puntti = ruusuissa 20 kpl, stidiaskeissa 10 kpl, nykyään alennettu pelkäksi housunlahkeeksi
kerpo = 31 nahkiaista, viimeisellä sidotaan muut kiinni
toltti = 12 kappaletta
krossi = 12 x 12 kpl, eli 144
kirja = 25 A4-kokoista paperiarkkia (valkoista, kirjoittamatonta / kirjan pituus on siis täsmennetty entisissä mitoissa 25 aanelosen mittaiseksi, ilmankos monia nykyromaaneja moititaan ylipitkiksi ja laverteleviksi)
riisi = 500 aanelosta eli 20 kirjaa
pakka = 10 riisiä eli 5000 aanelosta (paperia siis, ei riisinjyviä)

koura = yhden kouran täysi
kahmalo = kahden kouran täysi (maksoi kahmalon kultaa oli siis aikanaan tarkka mitta, eli kaksi kämmenentäyttä)
kohmelo = olo, joka tulee kun alkaa laskea vanhojen pinta-alojen (äyrityinen, aurtuanmaa, penninginmaa, tynnyrinala, kapanala) mittasuhdetta nykyiseen aariin ja hehtaariin

Nykyään puhutaan huolestuneena kielen köyhtymisestä. Vielä enemmän huolissani voisin olla mittayksikköjemme köyhtymisestä. Metri, kilogramma, litra, niistä pitää nykyihmisen repiä ympäröivän todellisuuden mitat. Minimalismi huipussaan tässä muuten pursuavassa maailmassa.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Tuberkuloosin pelko ja Aalto-maljakko


Tuberkuloosi taitaa olla yksittäisistä taudeista se, joka on vaikuttanut eniten skandinaavisen kodin ilmeeseen ja myös suomalaiseen designiin. Enkä tarkoita tällä kertaa tuperkkelia sairastaneita suomalaisia taiteilijoita, joita heitäkin riitti lukuisia. Tarkoitan sitä millaisiksi asunnot ja niiden sisustus muotoutuivat.

Tuberkuloosi oli 1900-luvun ensimmäisen puoliskon todellinen kansantappaja. 1920-luvulla siihen kuoli vuosittain Suomessa noin 8 000 ihmistä. Lääke saatiin kehitettyä 1940-lukujen vaihteessa, mutta vielä vuonna 1950-luvun alussa tuperkkeli tappoi 4 000 ihmistä vuodessa. Tauti saatiin taltutettua rokotusten myötä vasta 1960-luvulle tultaessa. Nykyään paljon kohistut lintuinfluenssat ja sikainfluenssat ovat pikkutekijöitä Suomen mittakaavassa verrattuna tuberkuloosiin.

1900-luvun alussa oli vielä hyvin epäselvää mikä hitaasti kituuttavan kuolemantaudin aiheutti. Sitten löydettiin taudin aiheuttava bakteeri, mutta ei vielä ymmärretty miten tauti tarttui. Pääsyyksi epäiltiin likaa, ja siksi uusissa kaupunkiasunnoissa alettiin suosia 1920-luvulla valkoisia seiniä. Niistä lika oli helppo havaita nopeasti ja pyyhkiä pois ennen kuin se ehti tartuttaa asukkaat. Samoin ikkunoita suurennettiin, ja uudet asunnot rakennettiin mieluusti itä-länsi -suuntaisesti: näin ne kylpivät sekä aamu- että ilta-auringon valossa. Valo oli tärkeää, valoisissa asunnoissa lian huomasi paremmin kuin entisissä kestohämärissä huoneistoissa.

Ruoanvalmistus mustutti seiniä, ja siksi oli tärkeätä, että keittiö sijaitsi mahdollisimman kaukana ruokapöydän äärestä. Kotikokin hääräyspiste ei todellakaan sijainnut heti ruokailijoiden vieressä, vaan mahdollisimman kaukana heistä. 1920-luvun asunnot ovat vielä hyvin sokkeloisia. Sokkelon toisessa päässä on keittiö, toisessa ruokapöytä. Jos kokki altistuikin ruoan valmistushöyryille ja sitä myötä tuberkuloosille, ruokailijat saivat syödä turvassa.

Parvekkeet yleistyivät kerrostaloissa 1920-luvulla. Niidenkin idea liittyi tuberkuloosin torjuntaan. Ihmisiä neuvottiin olemaan mahdollisimman paljon auringossa, aurinkoa pidettiin tehokkaimpana lääkkeenä tuberkuloosia vastaan. Sairastuneita makuutettiin keuhkotautiparantoloissa tuntikausia suu auki etelänpuoleisilla, hoitoa varten rakennetuilla leveillä makuuparvekkeilla.

Arkkitehdit ja huonekalusuunnittelijat alkoivat suosia tummien värien sijasta valkeaa. Huonekaluissa yleistyi puumateriaalina koivu. Se oli kovempaa kuin mänty ja pystyi 1920-luvun käsityksen mukaan paremmin hylkimään pelättyä, vaarallista likaa. Samoin erilaiset metallit yleistyivät huonekaluissa, metallitkin koettiin likaahylkiviksi perinteisen huokoisen mäntypuun asemesta.

Alvar Aalto suunnitteli tuberkuloosipotilaita varten Paimion parantolan 1920-30 -lukujen taitteessa. Ei ole sattumaa, että rakennus on kokovalkoinen ja sisältää pelkkiä kovia pintoja. Monet Aallon yhä tuotannossa olevat huonekalut oli suunniteltu alun perin tuberkuloosisairaalaan. Yskökset ja lika oli helppo pyyhkiä niistä pois. Läpi Aallon koko 1920-30 -lukujen huonekalusuunnittelun kulkee punaisena lankana tuperkkelin torjuminen. Siinä mielessä ne suunniteltiin kyllä erittäin funktionalistisesti! 1920-luvun funktionalismi vain liittyi taudinpelkoon.

Skandinaavinen valkea sisustusilmaisu ja funktionalistinen sisustus on suurilta osin tuberkuloosin pelon peruja.

Alvar Aalto suunnitteli kuuluisan maljakkonsa 1936. Maljakkoa kuvataan sulavan orgaanisena muotona, jossa kiteytyvät Aallon psykologinen muotokieli ja Suomen luonnon vapaat muodot. Aalto lähetti luonnoksen maljakosta alun perin kilpailuun työnimellä Eskimonaisen nahkahousut. Muodosta on löydetty aaltoja, kinoksia, ameebaa, villiä luovaa mieltä...

Kun käännän maljakon ylösalaisin ja katson sen pohjaa, sen muoto muistuttaa minua väkisinkin myös 1920-30 -lukujen designhistorian peruskivestä, asiasta johon arkkitehdit ja designerit väkisinkin törmäsivät. Maljakon pohjan muodosta tulee mieleen tuberkuloosipotilaan yskös. Punaisena en tätä maljakkoa kotiini haluaisi, silloin pohjan muoto olisi jo inhorealistinen. Valkoisena kaartuileva klimppi antaa lupauksen voitetusta taudista.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kätketty tähti


Kaikki nämä vuodet olen halkaissut omenat pystysuoraan ennen kuin syön ne.

Tänään, jostakin syystä, halkaisin yhden vaakasuoraan.

Sisältä löytyi kätketty tähti.

Nyt katson ympärilleni epäluuloisesti, nuuhkin verikoirana, kääntelen esineitä, ajattelen että ympärilläni, kosketusetäisyydellä piileskelee kokonainen kätketty galaksi.

Rinnakkaistodellisuus, jota en löydä niin kauan kuin jumitan vanhoissa, syväänjuurtuneissa tavoissani.


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Puhelinketju ja muita menneitä viestintätapoja



Välillä tänä Twitterin & Facebookin & kännyköiden aikakautena on unohtaa, millaista oli käytännön yhteydenpito vielä aika pitkälle 1990-luvulle. Ensimmäinen koko kansan kännykkä Nokia 3210 tuli markkinoille vasta 1999. 

1970-80 -luvuilla, tai 1990-luvun alussa kellään normikuolevaisella ei ollut kännykkää, eikä kaikkien kavereiden kotona ollut edes lankapuhelinta. Kun pelasin nuorempana fudista tai kävin partiossa, ainoa kohtuullisen järkevä keino yrittää saavuttaa koko joukkue oli puhelinketjusysteemi. Se tarkoitti sitä, että jokaisella oli partiossa tai jalkapallojoukkueessa yksi kaveri, joka soitti sinulle, ja sinulla oli vastaavasti puhelinnumero ja kaveri, jolle sinun piti soittaa ja välittää viesti. Esim. muuttunut peliaika.

Puhelinketju oli paras mahdollinen viestintäsysteemi ennen nettiä ja kännyköitä, mutta parhaimmillaankin hyvin haavoittuva. Puhelinvastaajia ei ollut, ja puhelinketju saattoi katketa yksinkertaisesti siksi, ettei kaverisi kotona kukaan nostanut luuria 20 yrityksestä huolimatta. Tai jos vastasi, vastaaja saattoi olla kaverin isoveli, joka lupasi auliisti välittää viestin, mutta pyyhki sillä takapuoltaan heti, kun luuri laskeutui. Tai kaverin betoniraudoittajaisä saattoi herätä nokosiltaan, kirota luuriin ja iskeä sen kiinni. Siinä sitten langan toisessa päässä mietti, koska uskaltaa soittaa uudestaan, ettei 120-kiloinen betoniraudoittaja tule seuraavaksi puhelinlangan sijasta etuovesta sisään.

Jengiin kuului aina pari, joilla ei ollut puhelinta ollenkaan. Näille puhelinketjuviesti piti välittää fillarilla tai juosten, ja yleensä kuriiriksi päätyi se, joka asui lähinnä. Jos puheliton asui 5 km:n päässä muista, tämä aiheutti tietysti 10 km ylimääräistä juoksemista. Puheliton saattoi olla poissa kotoa, silloin oveen jätettiin lappu jossa viesti oli ja toivottiin parasta. Fudiksessa tämä aiheutti joskus ongelmia, jos 5 km:n päässä asuva puheliton oli joukkueen maalivahti.

Keskinäisten tapaamisten sopiminen oli huomattavan erilaista kuin nykyisin. Kavereita odotettiin jossain kivellä tai kentännurkassa pari tuntia, ja jos ei tavattu, puuhun tai maalitolpan alle jätettiin lappu, jossa koetettiin sopia milloin nähtäisiin uudestaan. Esim. huomenna "samaan" aikaan.

Kun itse liikkui kaupungilla ja päätti mennä spontaanisti tervehtimään jotain kavereista, tulivat puhelinkopit tarpeeseen. Niistä yritti varmistaa oliko kaveri kotona ennen kuin polki/käveli/juoksi neljä kilometriä johonkin suuntaan. Joskus kaverin äiti vastasi ja sanoi, että Iken pitäisi tulla kotiin aivan kohta (aivan kohta = 15 min-4 h) ja pyysi numeroa johon Ike voisi sitten soittaa. Odottaminen puhelinkopin vieressä ei sinänsä ollut ongelma, se oli, ettei suomalaisiin puhelinkoppeihin pystynyt soittamaan. Amerikkalaisten elokuvien puhelinkopit tuntuivat avaruusajan keksinnöiltä, niihin kun saattoi soittaa takaisin. Suomalaiset kivikautiset puhelinkopit toimivat vain yhteen suuntaan, ulospäin.

Kaveripiiriin muodostui joitakin paikkoja, joihin porukat poikkesivat epäsäännöllisesti tsekkaamaan oliko tuttuja paikalla. Joku kahvila, aseman nurkka,  soittokämppä, pallokenttä, siirtolohkare mäen päällä. Yleensä kun johonkin näistä meni ja odotteli tarpeeksi pitkään, joku tuli paikalle. Ikinä ei tiennyt kuka.

Kavereiden tapaaminen oli paljon ennakoimattomampaa, arvaamattomampaa ja yllätyskäänteitä sisältävämpää kuin nykyisin. Nykyään ihmiset lähettävät toisilleen tekstaria tai direct messagea, jos ovat 5 minuuttia myöhässä tapaamisesta. Vielä 1990-luvulla sellainen pedanttisuus olisi aiheuttanut epäuskoisia naurunremakoita. "Onko se hullu? On se."

Sosiaalinen media antaa meille harhakuvan vapaudesta, vaikka se kahlitsee meidät  modernit individualistit tiukasti ajalliseen ja paikalliseen hämähäkinseittiinsä. Pienimmätkin liikkeet ja suunnitelmien muutokset rekisteröityvät ja pitää rekisteröidä jatkuvasti. Kuvittelemme elävämme hyvin liberaalia, carpe diem -elämää, mutta some tekee päivänkierroistamme erittäin kiveen hakattuja ja konservatiivisia. 

Aivan erilaista on vuoden 2013 Twitter- tai Facebook-vapaus verrattuna 1980-luvun vapauteen. Silloin, kun lähti kuukaudeksi junalla Eurooppaan, vanhemmat saivat ihan rauhassa odotella kolme puoli viikkoa ensimmäistä elonmerkkiä, kahden sanan postikorttia ("Kaikki hyvin") joka oli lähetetty Madridista. Ja jos lähti kesätöihin Tukholmaan, ystävät kuulivat ensimmäisen kerran kuulumisia kolmen kuukauden kuluttua. Ja se oli ihan normaalia.

Nykyään ihmisen pitää lähettää jatkuvaa varmistus- ja paikannustekstaria, jos se pelkästään lähtee keskiviikkoiltana maitokauppaan. Ettei varmasti eksy elämän kartalta.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Kasvot lattiassa


Yöllä heräsin ukkosmyrskyyn. Vaikka pidin silmät kiinni, näin salamat luomien läpi.

Olimme saapuneet Cadiziin samana iltana raskaiden pilvien alla. Cadizin loiston päivinä 1900-luvun alussa valtavat matkustajalaivat olivat lähteneet satamasta poikki Atlantin kohti Amerikkaa. Nyt niemenkärjen vanhassa keskustassa oli jäljellä vain varjoisia mukulakivikujia ja kellastuneita barokkikirkkoja, joiden rappaukset varisivat suolaisessa tuulessa sateenropinana maahan.

Nyt oli keskiyö ja minua pissatti. Vessa sijaitsi käytävässä. Kohottauduin sängylle istumaan, laskin jalan lattialankulle. Lankku nytkähti varpaiden alla, ja nainen alkoi valittaa. Se oli haudattu lattian alle ja yritti kaivaa itsensä ulos verisin sormenpäin. Kiskaisin jalan takaisin sängylle ja valitus lakkasi saman tien.

Lapsena olin lukenut uutisen espanjalaisesta Belmezin kylästä. Yhtenä päivänä Maria Gomez Pereira oli tekemässä keittiössä ruokaa ja huomasi, että hänen lapsensa puhui tahralle lattiassa. Kun Maria astui lähemmäs, hän pudotti kulhon ja kirkaisi. Tahra lattiassa oli ihmiskasvot.

Kasvojen ilme oli täynnä surua, ja ilme eli päivästä toiseen. Maria oli vasta muuttanut taloon. Hän hinkkasi kasvoja juuriharjalla ja lipeällä, ne eivät kadonneet. Kun Marian mies tuhosi lattian hakulla ja valoi uuden sementin kasvojen kohdalle, uusia kasvoja alkoi ilmestyä eri puolille uutta sementtilattiaa.

Lopulta asukkaat avasivat koko lattian ja löysivät yhdeksän päätöntä luurankoa talon alta. Keittiö oli rakennettu vanhan hautausmaan päälle. Luurangot haudattiin kirkkomaahan, tämä ei valitettavasti auttanut. Kokonaisia ihmishahmoja alkoi ilmestyä keittiön lattiaan - naisia ja lapsia.

Olin lapsena nähnyt valokuvia Belmezin kasvoista. Ne olivat ihan helvetin pelottavia. Näin niistä lapsena painajaisia enkä uskaltanut mennä pitkään aikaan öisin keittiöön yksin.


Nyt keskiyöllä Cadizissa Belmez palasi mieleeni ja olin varma, että hostelin lattian alla oli toinen hautausmaa. Laskin jalkapohjan uudestaan lattialankulle, naisen valitus alkoi heti. Nainen yritti sanoa minulle jotakin, mutta en ymmärtänyt sanoja. Valittava ääni ei ollut tuuli, ei ukkonen, vaan kuolemanhätää täynnä oleva nainen, joka itki ja pyysi saada elää vielä hetken. Edes minuutin. Edes puoli minuuttia. Lankku tärisi ja pullisteli, se yritti vääntää minut päältään. Heti kun tempaisin jalkani lattialta, valitus loppui.

Pakenin keskelle sänkyä. Pysyin siellä pitkään. Minun todella piti päästä vessaan.

Laskin jalan lattialle sängyn toiselta laidalta. Naisen valitus ja itku alkoivat heti, korkeampiäänisenä kuin äsken. Ei jumalauta. Lattian alle oli haudattu enemmän kuin yksi nainen. Salamat heittivät vanhoista huonekaluista varjoja vääriin kohtiin seiniä. Oma varjoni heilui ovessa, se oli tulossa kolmimetrisenä väkisin sisään.

Hukuttauduin huovan alle. Naiset valittivat nyt jatkuvasti eivätkä antaneet minun nukkua. Rakkoni ei antanut minun nukkua.

Aamulla astuin varovasti lattialle. Oli hiljaista. Atlantin ukkonen oli ajanut niemen ylitse. Kävelin varovasti pienelle ikkunalle, vastapäätä ikkunaa oli kiviseinä. Kun katselin alas mukulakivien välisiä lammikoita, vastapäinen seinä alkoi valittaa. Hyppäsin ainakin metrin.

Ryömin takaisin ikkunalle ja työnsin pääni ikkunalaudan yli, oli olo kuin olisin työntänyt sen giljotiiniin. Huomasin, että kaksi nunnaa käveli alhaalla mukulakivikujalla. He katosivat kiviseinän sisään pikkuruisesta ovesta. Ulina ja valitus yltyivät.

Asuimme nunnaluostarin vieressä. Viime yönä nunnilla oli ollut vigilia.

Huolimatta nunnien näkemisestä pelkäsin koko aamun. En kävellyt lattian yli suoraan, vaan kiersin seiniä pitkin. Cadiz on minun Belmezini.

Jos Belmezin kasvot kiinnostavat, niistä löytyy lisätietoa mm. TÄÄLTÄ.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

10 uutta tärkeää kysymystä


Lauantain ja viikonlopun kunniaksi vielä 10 uutta tärkeää kysymystä pohdittavaksi punaviinilasin ääressä, jos haluat, hyvä lukijani, hetken tauon maailmamme huutavien vääryyksien miettimiseltä. Huomaa myös näiden kysymysten alla olevat eiliset "10 tärkeää kysymystä",  jos et ole vielä tutustunut niihin.

1. Kuinka kalat juovat?

2. Miksi japanilaiset kamikaze-lentäjät käyttivät kypärää?

3. Miksi naiset eivät laita ripsiväriä suu kiinni?

4. Onko joku ihan oikeasti joskus tappanut kaksi kärpästä yhdellä iskulla? Kertokaa minulle sen ihmeidentekijän nimi.

5. Jos kuuro poika kiroilee viittomakielellä, peseekö äiti sen kädet saippualla?

6. Jos lehmä nauraa katketakseen, purskahtaako sen sieraimista maitoa?

7. Miksi 99% ihmisistä painelee telkkarin kaukosäätimen nappuloita kovemmin, kun patterit on finaalissa?

8. Oliko antiikin Kreikan ja Rooman tyylikodeissa antiikkihuonekaluja?

9. Miksi villapaidat kutistuvat sateessa, mutta lampaat eivät?

10. Jos kuristan strumffin (kuvassa - se on strumffi, eikä jumalavita smurffi!), niin minkä väriseksi sen kasvot muuttuvat?

Okei, ja seuraavalla kerralla blogissa vuorossa aito kummitusjuttu, tämän 2-0saisen tiedekatsauksen jälkeen.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

10 tärkeää kysymystä


Oolrait, ymmärrän että minun pitäisi olla huolissani osinkoverokähminnästä, Pohjois-Korean pullistelusta ja Kyproksen tukipaketista jne., mutta nämä 10 kysymystä valvottivat minua eilisyönä.

1. Miksi kuolemaantuomitun vangin rokotusneula steriloidaan ennen tappavaa rokotusta?

2. Jos pikaliima liimaa kaiken, miksei se liimaa itseään kiinni tuubin sisäpuolelle?

3. Mistä tiedän, että pullollinen näkymätöntä mustetta on tyhjä?

4. Kun lumi sulaa, mihin sen valkoinen väri häviää?

5. Miksi kissanruoka ei maistu hiireltä?

6. Jos rakkaus on sokeaa, miksi seksikkäät alusasut ovat niin suosittuja?

7. Miksi kutsutaan kahvipaussia teetehtaalla?

8. Jos sanon "valehtelen aina", valehtelenko silloin?

9. Mitä minun pitää tehdä, jos näen harvinaisen eläimen syömässä sukupuuttoon kuolevaa kasvia?

10. Jos jäniksenkäpälä tuo onnea, mitä jänikselle tapahtui?

Seuraavaa unetonta yötä odotellessa --

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Suuvesi ja rodunjalostus


Alkoholivalistuksella on Suomessa pitkät perinteet. Rodunjalostus jatkui Suomessa alkoholivalistuksen myötä toisen maailmansodan jälkeenkin, vaikka natsien hirmuteot olivat muualla Euroopassa panneet rotua parantaville aatteille stopin. Suomessa on ollut koko sotienjälkeisen ajan 1940-luvulta nykypäivään hallitsevana teoria siitä, että huonot juomatavat periytyvät nimenomaan kansan biologisena, rodullisena ominaisuutena.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oltiin topakoina siitä, että viinaa juovat kansalaiset eivät vie rotua myönteisesti eteenpäin. Sterilointilain viilaaminen tarkemmaksi osui samoihin aikoihin. Pakkosteriloinnin piiriin oli entistä helpompi saada viinan väärinkäyttäjät.

Kansallisuuksia joilla oli biologisesti huono viinapää olivat Suomen ensimmäisen sosiologian professori Veli Verkon mukaan suomalaiset, ulkosuomalaiset, virolaiset, syrjäänit, tseremissit, ruteenit, venäläiset, puolalaiset, malaijit ja intiaanit. Hänen ajatuksensa suomalaisten kehnosta viinapäästä elävät vieläkin sitkeästi, vaikka niitä on yritetty aika ajoin kumota. Suomeen perustettiin Alkon vahvasti mutta salaa sponsoroima Ryhtiliike, joka pyrki kasvattamaan nousevaa sukupolvea rodultaan entistä enemmän kohti englantilaista gentlemanni-ihannetta. Ryhtiliikkeen julkaisussa neuvottiin kädestä pitäen millainen suomalainen gentlemanni on:

"Hieno mies on ulkonaisesti rauhallinen. Tästä johtuu, että gentlemannia vastaaavaa nimitystä ei ole naisista. Gentlemanni-urheiluja ovat ratsastus, verkkopallo, miekkailu, uinti, soutaminen, metsästys, golf- ja poolopelit. Mutta ei juokseminen, paini eikä moukarinheitto. Gentlemanni on usein kiinnostunut ruoista, mutta niitten tulee olla erikoisia. Ravut, osterit ja parsat kuuluvat gentlemannin ruokalistaan. Gentlemanni ei näytä olevansa mustasukkainen ja hillitsee itsensä täydellisesti - paitsi kahden kesken vaimonsa kanssa."

Ja vielä: "Gentlemannin tulee kestää pelitappiot, vararikko, avioero ja kohtalon kaikki iskut silmääkään räpäyttämättä."

Kun alkoholin myyntiä kontrolloitiin rodunjalostuksellisessa pyrkimyksessä tiukasti viinakorteilla, alkoi nuorison keskuudessa yleistyä suuvesien käyttö muuhun kuin hampaittenhuuhtelutarkoitukseen. Erityisen suosittuja olivat suuvedet Non Stop, Osodol, Illodin ja Aureod, jota kasvavan nuorison keskuudessa myös Auervaaraksi kutsuttiin: Aureodia kunnolla käytettyään oli nimittäin parempi flaksi naisten kanssa.

Sosiaaliministeriön ylitarkastaja Taipale tuli 1958 tutkimuksissaan niihin tuloksiin, että kansan luonnollinen tarve suuvesille oli 8000 kiloa, mutta jostakin kumman syystä suuvesiä käytettiin Suomessa kymmenkertaisesti. Tämä ylimääräinen alkoholin väärinkäyttö vastasi 450 000 puolen litran Vaakunaviinapullon sisältämää alkoholimäärää. Taipale kirjoitti hampaitaan kirskutellen: "Sinisilmäinen kansanterveyden harrastaja voisi pitää suuvesien loistavaa menekkiä osoituksena maamme väestön hammas- ja suuhygienian korkeasta tasosta."

Syytetyt kyläkauppiaat puolestaan näkivät asian kasvattavan, nuorisomyönteisen vaikutuksen: "Kun pari Illodiinilaatikkoa myy kuukaudessa, sillä voitolla pystyy palkkaamaan yhden nuoren myyjän."

Mainittakoon, että Alkon omien tutkimusten mukaan (tämä on Alkoholiliikkeen tarkkailutoimiston kirjelmästä sosiaaliministeriölle joulukuulta 1953) suuvesi Non Stop on "maultaan verrattain hyvää".