maanantai 25. marraskuuta 2013

Olipa kerran zombiet ja strumffit


Joskus sitä ihmettelee suomen kielen muutoksia. Mistä ajatusten Tonavasta suomen kieleen on pesiytynyt esimerkiksi nykytapa kirjoittaa zombi, eikä zombie? Kirjoitustavan takana on ilmeisesti sama konsultti, jonka ansiosta Peyon luomia pikkuisia, sininahkaisia olentoja, strumffeja, alettiin kutsua Suomessa smurffeiksi. Strumffi kun oli muka liian hankala sanoa suomalaiselle tuppisuulle, joka ei osaa enää lausua oikein edes sanoja shokki, shakki ja shamppanja (nykyisin sokki, sakki ja samppanja).

Kun strumffit vesitettiin suomen kielessä smurffeiksi, Peyon piirroshahmoihin kohdistettiin samanlainen operaatio kuin oikeassa elämässä on tehty monelle pienkansalle: baskeille, kurdeille, saamelaisille ja inuiiteille. Valtaväestö on yrittänyt riistää heiltä oikeuden omaan kieleen ja sulauttanut sitä kautta väkisin osaksi omaa kulttuuriaan.

Strumffit puhuvat strumffia, jonka on tarkoituskin olla maailman vaikein kieli, ihmiskorvalle täysin käsittämätön. Kieli suojaa strumffeja sortajilta. Kielessä korvataan kaikki verbit, substantiivit ja suuri osa adjektiiveista strumffi-sanalla. Vain strumffi itse voi ymmärtää, mitä strumffi-ilmaus milloinkin tarkoittaa. Strumffit ovat luojansa Peyon kielessä, ranskassa, vielä hankalampia lausua, he ovat  schtroumpfeja.

Kun schtroumpf kertoo syövänsä maukkaan omenan, hän sanoo: Je schtroumpf une schtroumpfieuse schtroumpf. Sen pitääkin kuulostaa Gordionin solmuun menneiltä äänihuulilta. Entä miltä kuulostaa helpotettu nykysuomennos: Minä smurffaan smurffin. Voi pehmo-oksennus.

Sama tämän zombien kanssa, josta joku suomen kielen hoitaja on nyt napsaissut viimeisen e-kirjaimen pois. Kyseessä on kauhukulttuurin ilmestyskirjamaisin peto, jonka nimen pitää lausumisen jälkeen jäädä roikkumaan ilmaan kuin suden ulvonnan. Zombie-e-e-e-e-e-e-e, eikä mikään lyhyt, kuohittu zombi.

Haitin saarella oli yhteisön sääntöjä rikkoneelle ihmiselle tapana antaa halvaannuttavaa myrkkyä, joka vaivutti uhrin noin vuorokaudeksi kuolemaa muistuttavaan tilaan. Tällöin ihmisparka haudattiin elävältä. Hän heräsi koomasta arkussa. Uhri kaivettiin ylös, kun hän oli viettänyt jonkin aikaa maan uumenissa. Arkusta autettiin ihminen, joka oli fyysisesti elävä, mutta henkisesti niin järkkynyt, ettei hän useinkaan toipunut koettelemuksesta.

Länsimaiset matkailijat kohtasivat haitilaisissa kylissä näitä ympäriinsä laahustavia, puhekyvyttömiä olentoja. He elivät jossain painajaismaisessa omassa maailmassaan, elämän ja kuoleman rajalla. Näitä ihmisiä kutsuttiin nimellä zombie. Olemukseltaan nämä alkuperäiset zombiet muistuttivat enemmän Hugo Simbergin maalaamia piruparkoja kuin nykyajan filmiteollisuuden aivoja ahmivia fantasiahirviöitä. Heidän kulkiessaan ohi jäljelle jäi vain vaimea, haikea valitus: zombie-e-e-e-e-e.

torstai 14. marraskuuta 2013

Älä huku lähteisiisi


Kirjoittavilla ihmisillä on tapana rakastua lähteisiinsä. Se on väistämätöntä. Kun uutta kirjaa alkaa kirjoittamaan, pitää löytää aluksi asia, joka on niin kiinnostava, että sen parissa jaksaa uurastaa vuoden, kaksi, kolmekin, joskus vieläkin pidempään. Idea on jutun ja kirjan sydän, ja kun hyvän idean on saanut, on aika ja lupa sukeltaa kaikenlaisiin lähteisiin, on aika ja lupa penkoa, haastatella, tutkia vanhoja valokuvia ja tekstejä ja kirjoja. Monelle kirjoittavalle ihmiselle tämä on nautinnollinen vaihe, kuin pitkä nousuhumala. Siinä olotilassa voisi viipyä liki loputtomasti.

Lopulta kaikenlaisia mielenkiintoisia taustatietoja on pöydän ympärillä viisi muovisäkillistä, ja kirjailija tajuaa, että hän ei ikinä pysty käyttämään niistä kirjassaan kuin murto-osan. On aika riuhtaista itsensä varsinaiseen kirjoittamistyöhön. Nousuhumala taittuu samalla hetkellä laskuhumalaksi.

Olo muuttuu kirjoittamistyön alkaessa innostuneesta epävarmaksi, usein tuntuu kuin haroisi kirjoittaessaan aamusta iltaan pimeässä, tiheässä metsässä ilman taskulamppua. Kirjailijan pitää luottaa siihen, että kun hän tarpeeksi törmäilee puunrunkoihin ja töksäytteleviin oksiin, niin hän löytää metsästä ulos. Ennen pitkää. Muutaman harhakierroksen ja susikuoppaan putoamisen jälkeen. Käsikirjoitusta pitää olla takana aika montasataa liuskaa ennen kuin kirjailija joutuu yleensä uudestaan hillittömän kirjoittamisen riemun valtaan. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja vasta viimeiset kirjoittamisen viikot parin vuoden urakassa ovat yleensä kuin samppanjaa joisi.

Jälkeenpäin matka pimeän metsän läpi tuntuu erittäin loogiselta. Mutta kirjoja ei kirjoiteta jälkiviisauden voimalla. Ne kirjoitetaan pitkänä sokeana hetkenä, jolloin pitää haparoida tietään eteenpäin.

On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että kirjailija repäisee itsensä irti lähdeaineiston ihanan päihdyttävästä nousuhumalamaailmasta kirjoittamisen aivolihaksia piinaavaan ja jomottavaan ultrajuoksuun. Muuten käy kuin Toivo Mönkköselle.

Törmäsin hänen kirjoittamaansa Hirvensalmen historian 1. osaan, kun vierailin vuosikausia sitten sisareni ja hänen silloisen miehensä mökillä Puulavedellä. Aviomies oli hankkinut huoltoasemalta ylpeänä Hirvensalmen historian ensimmäisen osan, toista ei silloin 1980-luvun lopulla vielä ollut ilmestynyt. Avasin yhtenä kesäisenä iltana kirjan ja törmäsin kolmeensataan sivuun lähteiden sillisalaattia. Mönkköselle, nuorelle opiskelijalle, oli tarjottu 1950-luvun alussa Hirvensalmen pitäjän historian kirjoittamista, hän oli ottanut työn innolla vastaan ja uponnut kahdeksi vuosikymmeneksi pikkulähteiden suohon.

Hirvensalmen historia I oli päkistetty lopulta väkisin ulos 1968. Silloin koko työn Mönkköselle antanut historiatoimikunta oli heittänyt jo henkensä, ja uusi historiatoimikunta tyytyi kuivasti kiittämään Mönkköstä hänen KESTÄVÄSTÄ uurastuksestaan. Ehkä uuden historiatoimikunnan nihkeys johtui siitä, että Mönkkönen oli päässyt parissakymmenessä vuodessa Hirvensalmen historiassa vasta vuoteen 1653. Alkuperäinen historiatoimikunnan ajatus oli se, että Mönkkönen pyöräyttää pitäjän historian kivikaudesta nykypäivään vuodessa, enintään kahdessa.

Kirjoitettuja lähteitä ennen vuotta 1653 oli Hirvensalmesta vain muutamia, ja ainoa vanhempi löytynyt esine oli yksi kivikirves. Niilläkin voi täyttää elämästään 20 vuotta, jos lähteisiinsä hukkuu.

Mönkköseltä opin yhden tärkeimmän kirjoittamisen ohjenuoran: Rakasta lähteitäsi, mutta päästä niistä irti.

Sama ohje sopii hyvin käytettäväksi myös omien lapsien kohdalla.


perjantai 1. marraskuuta 2013

Pyhiinvaelluksella katutaiteen keskellä

Berliiniä kierrellessään tuntee olevansa pyhiinvaelluksella. Nyky-Berliini on katutaiteen yhdistetty Lourdes, Santiago da Compostela ja Jerusalem. Siellä kävijä tuntee totisesti valaistuvansa. Tässä muutamia maistiaisia.




 
Hylätty varasto ponnistaa Warschauerstrassen aseman lähellä maasta.
 
 
Me ihmismuurahaiset: ponnistelemme väsymättä, kunnes voimat pettävät.
 
 
 
Brasilian kuuluisimmat katutaiteilijat, kaksoset Os Gemeos yhdistetään omaan väriinsä, tiettyyn keltaiseen sävyyn joka kuvan monikymmenmetrisellä miehellä on käsissään ja kasvoissaan. Väristä puhutaan nykyään Kaksostenkeltaisena. Kuvan vasemmasta alakulmasta näkee brassityyliin pidennetyillä kirjaimilla ajan, joka Kaksosilla meni kyseisen muraalin tekemiseen: 16 tuntia 29 minuuttia. Harvalta onnistuisi.
 
 
Os Gemeosin työt ovat täynnä yksityiskohtia. Hahmon vasemman rintataskun päällä on rintanappi, jolla on meksikolaisen vapaapainijan naamari. Painijan ihonväri tietysti kaksostenkeltainen.
 
 
 
Alias kuvaa sapluunatöissään usein yksinäisiä, murheellisia lapsia, jotka ovat kätkeneet kasvonsa käsiinsä.
 
 
Aliaksen spreijattu omakuva. Tässä nimenomaisessa tapauksessa voi ajatella, että kasvoja ei ole kätketty murheellisuuden takia, vaan tunnistamisen estämiseksi.
 
 
Yksi hienoimmista muraalintekijöistä on Blu. Hänen jokaisessa muraalissaan on vahva sanoma. Vasemmassa työssä kulta ja rikkaus koristavat ja kahlitsevat haltijaansa. Oikeanpuoleisessa muraalissa supersankarit Itä ja Länsi riisuvat toisiltaan naamioitaan.