tiistai 27. tammikuuta 2015

Värisokeat kuvataiteilijat

Kahdeksan prosenttia miehistä on puna-vihersokeita. Se on hyvin miehinen ominaisuus, naisista sama vaiva on vain alle puolella prosentilla. Jonkinasteisen värinäön puutteen kanssa saa elää kymmenisen prosenttia miehistä, naisilla luku on puoli prosenttia.

Minua alkoi kiinnostaa ketkä tuntemistamme kuvataiteilijoista ovat värisokeita. Ja sori, naiset, tämä muutaman esimerkkitapauksen otanta rajoittuu nyt ymmärrettävistä syistä pelkästään miehiin. Värisokeita miestaiteilijoita on ihan tilastojen valossakin
huomattavasti helpompi löytää kuin värisokeita naistaiteilijoita.


Yllä on Ferdinand Légerin kubistishenkinen Aamiainen vuodelta 1921. Léger oli puna-vihersokea, vaimo jelppaili värien valinnassa. Värisokeat taiteilijat tuntuvat monesti korostavan muotoa ja graafisuutta, eivät niinkään värivoimaisuutta. Ymmärrettäväähän tämä. Esimerkiksi Van Goghin on vaikea kuvitella olleen värisokea. Ekspressionismi ei todellakaan ole mikään värisokean maalarin suosikkisuuntaus, kubismi sen sijaan tarjoaa paljon mahdollisuuksia.



Yllä Piet Mondrianin Trafalgar Square (1939-43). Mondrian oli värisokea, ja hänen käyttämänsä värimaailma rajoittuu monessa työssä mustavalkoisen lisäksi vain keltaiseen, siniseen ja punaiseen - nekin aina samaa sävyä. Muoto on Mondrianilla huomattavasti värejä tärkeämpää. Kiinnostava ajatusleikki: Jos Mondrian ei olisi ollut värisokea, olisiko hän ikinä tehnyt näitä suorakulmaisiin muotoihin ja mustiin selkeisiin rajauksiin keskittyviä taulujaan?


Kolmas esimerkki tulee sarjakuvataiteen puolelta. Asterixin piirtäjä Albert Uderzo ei ikinä ole nähnyt menestyksekästä sarjakuvaansa sellaisena kuin useimmat meistä hänen lukijoistaan. Uderzo on värisokea. Hän yritti uransa alussa värittää itse töitään merkkaamalla paperiin ja värituubeihin kaikenlaisia avustavia symboleita, mutta luopui pian hommasta toivottomana. Asterix-sarjakuvilla on ollut oma värittäjänsä. Uderzolle aidoimmat Asterixin, Obelixin ja heidän ystäviensä seikkailut ovat mustavalkoisia, värittämättömiä. Väripinnat sotkevat vain sarjakuvan hänelle, siinä missä meille värit auttavat eläytymään gallialaisten ja roomalaisten seikkailuihin.

Hienoa kyllä, ettei värisokeus kenenkään edellisen kohdalla ole estänyt taiteen tekemistä. Vähän vanhempia esimerkkejä värisokeista kuvataitelijoista ovat muun muassa suomalainen Hugo Backmansson (1860-1953) ja englantilainen John Constable (1776-1837), joiden maisematauluja ja niiden värimaailmaa katsoo aivan eri silmällä, kun tietää näiden herrojen kärsineen värisokeudesta. Backmanssonin tauluissa vihreät puskat ovat usein harmaita, ja Constablen maisematauluja hallitsevan keltaruskeat sävyt. Hänen uskotaan olleen sini-vihersokea.

2 kommenttia:

  1. Punaviher-vörisokeana olen lähes varma että van Gogh oli sitä myös. Värisokeus on juttu jonka ymmärtää vain värisokea.

    -- lamppu laamanen

    VastaaPoista
  2. "Värisokeus" on harhaanjohtava nimitys. Aivan erityisen pahasti se yleensä johtaa harhaan niitä, joiden värinäkö on "normaali". Tämä johtuu siitä, että sana "sokeus" johdattelee vääränläisten mielikuvien ja päätelmien pariin.

    Toisin kuin yleensä luullaan, puna-viher-"sokeus" ei normaalisti tarkoita kategorista kyvyttömyyttä erottaa punaista ja vihreää väriä toisistaan, vaan vain kyvyttömyyttä erottaa _tiettyjä_ punaisen ja vihreän sävyjä (yleensä hailakoita tai tummahkoja; vähäkontrastisia ja värikylläisyydeltään vähäisiä) toisistaan – erityisesti silloin, kun nämä hyvin hailakat tai hyvin tummat punaisen ja vihreän sävyt esiintyvät toistensa lähiympäristössä limittäin ja lomittain.

    Kirkkaat, värikylläiset punaiset ja vihreät perusvärit puna-viher-"sokea" erottaa kyllä toisistaan oikein hyvin ja näkee eri väreinä. Tomaatti on punainen ja sen lehti vihreä, ja ne näkyvät selkeästi eri väreinä; eivät saman sävyn variaatioina.

    Sen sijaan jos tomaatti olisi kalvakan vaaleanpunainen ja lehti vastaavalla intensiteetillä kalvakan vaaleanvihreä, _tällöin_ punaviher-"sokean" saattaisi olla vaikea tunnistaa hailakkaavihreyttä vihreydeksi hailakanpunaista pohjaa vasten. Mutta näin hienovaraisia, vähävärikylläisiä sävyeroja harvemmin joutuu arjessa tunnistelemaan. Arjen tärkeät värit ovat kirkkaita perusvärejä, ja "mutaisen" tai "hailakan" väristen punaisten ja vihreiden hienovaraiset sävyerot harvoin ovat merkityksellisiä.

    Se, miten voimakkaana puna-viher-"sokeus" esiintyy, eli kuinka pahasti päällekkäin tappisolutyyppien "M" ja "L" vasteet keskenään ovat, on yksilöllistä. Kyseessä on jonkinlainen jatkumo, tai ainakin siinä on aste-eroja. Ei siis ole vain yhdenlaista puna-viher-"sokeutta".

    Itse en esimerkiksi kykene löytämään klassisista Ishiharan testikuvista normaalivärinäköisen näkemiä numeroita, paitsi ehkä hyvin intensiivisellä tarkastelulla ja havaitsemani todennäköiset "polut" kynällä muistiin merkiten. Kuvio ei kuitenkaan kokonaisuutena hahmotu liian pienten sävyerojen vuoksi.

    Toisaalta taas Internetistä löytyvät, puna-viher-"sokeutta" muka mallintavat käsitellyt testivalokuvat (sellaiset, joissa tomaatit näkyvät dramaattisesti vihreinä jne.), ovat aivan pielessä, eivätkä kuvaa mitenkään omaa värinäköäni. Oma puna-viher-"sokea" värinäköni kyllä erottaa värikylläisen punaisen värikylläisestä vihreästä täysin ongelmitta ja melko marginaalisissakin olosuhteissa, mutta ei vähävärikylläisiä punaisia vähävärikylläisistä vihreistä.

    On toki selvää, että oma väriaistimukseni on puutteellinen verrattuna sellaiseen normaaliin trikromaatti-väriaistimukseen, jossa vähävärikylläisetkin punaiset erottuvat vähävärikylläisistä vihreistä. Toisaalta kuitenkaan hailakoiden pinkkien tai pastellinvaaleanvihreiden täpläkuvioiden tarkka erottelu toisistaan ei ole merkittävästi elämää haittaava puute, kun värit muuten näkyvät: tietokoneen RGB-paletissa on selvästi kolme keskenään täysin eri väristä värikanavaa, tomaatit punaisia, ruoho vihreää, liikennevaloissa kolme eri väriä jne. Olen siis trikromaatti, mutta alentuneella vähävärikylläisten puna-viher-sävyjen erotuskyvyllä.

    Värinäkö on aina tietyssä mielessä suhteellista. Jotkut naisista (geneettisistä syistä tämä koskee vain naisia!) ovat nk. tetrakromaatteja, eli ovat synnyinlahjana saaneet neljän (!) eri tyyppisiä tappisoluja normaalin kolmen eri tyypin sijasta.

    Tetrakromaattinaisiin verrattuna kaikki "normaalivärinäköiset" trikromaatit ovat pahasti "värisokeita" (hmm, tämä saattaakin selittää asioita): tetrakromaatti ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen esimerkiksi televisionsa värintoistoon (koska se on tehty vajavaisten trikromaattien ehdoilla) tai trikromaatti-lajitoveriensa kykyyn mätsätä vaatteidensa värit toisiinsa.

    Neljä ei kuitenkaan ole mitään: esimerkiksi kyyhkyset ovat pentakromaatteja ja sellaiseen värinäköön verrattuna kaikkien ihmisten värinäkö on täysin alkeellinen ja puutteellinen.

    VastaaPoista